suunnanhaku

Aika tehdä yhteishaku. Ajatella että mitä ihmettä minä oikein haluan tehdä tai en halua tehdä, missä haluan olla ensi vuonna, kenen kanssa ja paljonko nähdä vaivaa. Pitäisi rakentaa jonkinlainen haave tulevaisuudesta eikä vain ylimalkaisesti kokeilla kaikkea.

Vielä vuosi sitten ajattelin että tämä, kielenopiskelu, on todella sitä mitä haluan tehdä ja tämän avulla työllistyn ja olen työhöni tyytyväinen eläkkeelle asti. Mutta jo nyt tämä tuntuu vastenmieliseltä kaikkine seminaareineen ja verbioppeineen, joten todennäköisesti vuoden kuluttua jo inhoaisin koko kieltä. On pakko päästä pois! Mutta mikä minusta sitten tulee jos ei kielitietäjää?

Kaikkein mukavinta olisi olla ammattimainen ystävä. Haluaisin olla näkymätön ystävä, näkymätön kaikille muille paitsi sille jolle on tarvitsee sinua. Voisin toisaalta alkaa myös yleiseksi kannustajaksi. Sellaiseksi joka kulkisi ympäriinsä ja etsisi tiivistyneitä epävarmuuksia ja sellaisen löydettyään aloittaisi väsymättömän kannustamisen, rohkaisun ja hihkumisen. Tai sitten voisin olla kunnan virallinen random-acts-of-kindness-henkilö. Se joka tuo kerjäläiselle kuumaa kaakaota, järjestää spontaanin ulkoilmakonsertin, kehuu tuntemattomien kampauksia.

Jokainen haluaa vain tulla nähdyksi. Ja minä haluaisin olla se joka näkee.

Mutta se on aika epävarma suunnitelma ja työllistyminen tulevaisuudessa vielä vaikeampaa kuin nyt. Täytyy ehkä keskittyä todellisempiin ammattialoihin. Varasuunnitelmani on nyt hakea opiskelemaan kasvatustiedettä, yleistä tai aikuis-, tai jopa erityispedagogiikkaa. Voisi kuvitella, että jos työskentelisi erityisopettajana tai vaikka opinto-ohjaajana olisi mahdollisuus nähdä ja huomioida jokainen ja toimia ainakin jollain tasolla kannustajana, rohkaisijana.

Ehkä teen sen ammatinvalintatestin vielä kerran.

Täällä.