ankara

Kävin tänään lumikenkäilemässä. Se oli vähän niinkuin hiihtämistä, samat äänet, sama ympäristö, yhtä kamalat vaatteet. Mutta se oli ihan mukavaa koska siinä oli vapautta, pystyy valitsemaan vain suunnan ja kävelemään sinne. Vapaudesta huolimatta tykkään kuitenkin enemmän juosta, silloin tuntuu siltä että pystyy pakenemaan ja siltä että saa jotain aikaiseksi. Kun juoksee voi olla ankara, vaatia vielä enemmän ja muistella hellepäivän aamua jonain kesänä.

Ankara ja ahkera minä olenkin tänään ollut. Kirjoitin esseen, mutta en tekstiviestiä. Kuorin omenan, siivosin ja pakkasin. Suunnittelin ensi viikon to do -listan (pitkä). Opettelin käyttämään uutta puhelinta. Yritin viimeinkin katsoa vähän pitemmälle kuin ensi kuuhun, siellä oli valintoja, opiskelua ja päätös.

iloveit

Aamulla sievää siihen asti että törmäsin liikennemerkkiin. Paniikki, mutta onneksi paikallinen pyöräilevä joulupukki ja maailman mukavimmat ihmiset tuli auttamaan. Harmittaa ihan kauheasti että mokailin ajaessa niin pahasti, mutta ehkä tähänkin voi vain soveltaa kolmea periaatetta eli
1) olla rehellinen: se että auto on vähän rikki on ihan oma vikani, mutta se ei silti tarkoita etten osaisi ajaa.
2) olla kiitollinen: olen itse ihan ehjä ja kaikki ihmiset oli hirveän kilttejä kun auttoivat! Ja oli kiinnostavaa muistaa miltä tuntuu olla ihan hermona jostain ja paniikissa.
3) olla välittämättä: sellaista sattuu.

Oli kuitenkin hauska ilta, ilman viiniä mutta tanssien hyviä biisejä. Elämäinspiraatiota. Kun samassa pöydässä tai tanssipiirissä on niin erilaisia ihmisiä, pitää osata vähän katsoa laatikon ulkopuolelle ja tanssia niin lujaa kuin vain pystyy.

postsecret

joka sunnuntai

 ihan parasta

 ja minä tiedän kaikkien salaisuudet

 joskus elämä on niin sievää

elefantti ei koskaan unohda

 salaisuudet on kuitenkin tehty jaettaviksi

ja yksi näistä voisi olla oma postsecretini

PostSecret is an ongoing community art project where people mail in their secrets anonymously on one side of a homemade postcard.

paluumuuttaja intiasta

Kohtasin kävelykadulla tänään tosi oudon tyypin. Sillä oli iso kori täynnä kotitekoisia vihertäviä keksejä ja kookos-kaurapalloja. Se sanoi moi, minä sanoin moi. Sitten se sanoi uudestaan moi ja sanoi että se kiertelee kävelykadulla ja antaa hyville tyypeille keksejä muutamaa kolikkoa vastaan.

Hämmennyin sen tyypin aurinkolaseista ja vinoista hampaista. Mutta se oli ihan hyvä tyyppi. Se oli tullut ihan vähän aikaa sitten kotiin Intiasta. Se kertoi että kun lentää Finnairin suoralla lennolla Intiaan (500e, rahat kerätty keksimyynnistä ja joululahjarahoista) se on nopeaa ja kuin madonreikä. Intiassa taas matkustaminen on hidasta, aina, ja se maa on kuin mafia eikä ollenkaan apaattinen. Ja siellä löytää kuulemma sydämen rauhaa. Minä sanoin että löydän rauhaa ihan vain kävelemällä rauhassa kävelykadulla. Olen kuitenkin kuulemma liian nuori ja luultavasti en löydä sellaista rauhaa enää akateemisen tutkinnon jälkeen. Sen sijaan minun kannattaisi opiskella vähän kiinaa ja matkustaa Kiinaan pitämään joogakursseja kasvavalle keskiluokalle.

En sitten lopulta halunnut niitä keksejä, vaikka se tyyppi vakuuttikin että ne on tehty mahdollisimman puhtaasti. Oli ainakin pessyt kätensä ennen leipomista. Jatkoin matkaa ohi halpojen mandariinien, pääsiäisnarsissien ja perunakauppiaiden.

sisäily

Kun sä ryöstät jonku niin sulla on naaman eessä sellanen kommandopipo eiku siis maski tai naamio. Monilla on maski, tai jonkinlainen, pitää jutella tästä lisää sitten myöhemmin kun tuntuu siltä. Mutta tuo on aika epämääräisesti sanottu, pitää olla täsmällinen ja sanoa sanat nopeasti ja tehokkaasti ja takeltelematta niinkuin tuo. Se on ihan liekeissä.

Seinällä on oranssia, se on punatukkaisen tyypin tekemä. Mutta ihan erisävyistä oranssia eikä sitä samaa mitä oli joskus kun tulin bussilla kaukaa ja huomasin että tärkeillä asioilla kuuluu olla väliä. Täällä se on aika iloista oranssia koska oranssi on hyvä väri. Luin tänään että Frank Sinatran mukaan oranssi on onnellisuuden väri, se saattaa olla oikeassa.

Sisäily tai ulkoilu, tuo keksi uuden sanan ja se oli todella ovela uusi sana. Ehkä poimin sen ja alan käyttää sitä.

oranssi

Eilen oli synttärit. Ensin luovutettiin verta, viimeinkin. Puoliverisinä prinsseinä nauratti, kevyt olo ja typeriä ideoita. Illalla kakkua, suklaata ja herkkuja että jaksaa sitten tanssia koko illan. Oli hauskaa  tanssia mutta erilaista. Kirjoitukset oli loppuneet eilen eli koko baari oli täynnä abeja. Niillä oli hauskaa, oli nuori olo ja pystyi tanssimaan niin typerän näköisesti kuin halusi.

On niin helppoa olla kiitollinen kaikesta huolimatta. On hyvä että voi viettää pyjamabileitä ihan tavallisesti, miettiä alanvaihtoa. Että on yhteisiä tuttuja ja asioita joita ei tarvitse selittää niin juurta jaksain. Oranssit päivät on niin kaukana mutta tarpeeksi lähellä että ne muistaa ja voi olla niin kiitollinen.

kevätpäiväntasaus

Tulin kotiin ja löysin 9 postikorttia keittiönpöydältä! Tässä tiivistetysti ne kaikki!

Pääsiäistervehdys!

Ca va? Tämä idea oli mielestäni briljantti. Pitää nauttia elämästä ja mennä mukavuusrajojen

 yli, aurinko on paistanut hirmunätisti. Onnelliset hetket seuraavat toisiaan kuin sopulit - joten pitää myös pysyä poissa jyrkänteeltä. Kyllä tämä on hienoa aikaa.

Mes amours! Kiitos paljon kortista!

kyllä se siitä

Kyllä tämä tästä vielä. Kyllä sellaiset kuviot aina selkenee lopulta ja voi olla hetken paikoillaan ja ihmetellä miten selkeää ja loogista kaikki on. Ihan kuin suunniteltua mutta vain ihanan vapaata ja kummallista sattumaa. Kun menee korjaamaan pyörää tarvitsee työkaluja mutta ei niiden tarvitse olla niin standardeja. Hitaasti tai nopeasti, lopputulos on yleensä sama.

Oli niin hauskaa pyöräillä eilen kotiin yöllä, vaarallisesti ja mutta mielissään. En muistanut katsella näkyisikö revontulia mutta sen sijaan ajattelin sitä miten helposti luotin vain siihen mitä näin tiellä sekunnin murto-osa sitten ja uskalsin pyöräillä keskellä tietä ja jäässä ja liian nopeasti. Teen niin paljon kaikenlaista vain luottamalla siihen että kaikki selkenee, tai en tiedä luotanko, en vain välitä.

viikon ensimmäinen tiistai

Kävin viimeistä kertaa portaikkotalossa. Hymyile viiksityyppi, marimekkopaitainen tuttu. Kaikki meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, katselin ulos, hymyilin hainhymyä ja kerroin miten hyvin kaikki on. Kehotti palaamaan vuoden päästä, minä nyökyttelin.Nyt pitäisi sitten osata, ymmärtää ja kehittää. Mutta se ei varmaan ole mikään ongelma, auringossa on energiaa ja sulavassa lumessa vapautta.

Tänään on pitkä päivä mutta mukava ja haastava. Paljon liian hankalaa tekstiä ruotsiksi, puolet enemmän englanniksi. Sitten pitää mennä paikasta toiseen pyörällä joka pitäisi ensin huoltaa mutta en millään ehtinyt aamulla joten nyt sitten ajelen iloisestikeväisesti rämisevällä pyörällä. Mutta ei se mitään, tänään on jännitystä ja intoa ja kaikkea.

Tahdon!

suunnanhaku

Aika tehdä yhteishaku. Ajatella että mitä ihmettä minä oikein haluan tehdä tai en halua tehdä, missä haluan olla ensi vuonna, kenen kanssa ja paljonko nähdä vaivaa. Pitäisi rakentaa jonkinlainen haave tulevaisuudesta eikä vain ylimalkaisesti kokeilla kaikkea.

Vielä vuosi sitten ajattelin että tämä, kielenopiskelu, on todella sitä mitä haluan tehdä ja tämän avulla työllistyn ja olen työhöni tyytyväinen eläkkeelle asti. Mutta jo nyt tämä tuntuu vastenmieliseltä kaikkine seminaareineen ja verbioppeineen, joten todennäköisesti vuoden kuluttua jo inhoaisin koko kieltä. On pakko päästä pois! Mutta mikä minusta sitten tulee jos ei kielitietäjää?

Kaikkein mukavinta olisi olla ammattimainen ystävä. Haluaisin olla näkymätön ystävä, näkymätön kaikille muille paitsi sille jolle on tarvitsee sinua. Voisin toisaalta alkaa myös yleiseksi kannustajaksi. Sellaiseksi joka kulkisi ympäriinsä ja etsisi tiivistyneitä epävarmuuksia ja sellaisen löydettyään aloittaisi väsymättömän kannustamisen, rohkaisun ja hihkumisen. Tai sitten voisin olla kunnan virallinen random-acts-of-kindness-henkilö. Se joka tuo kerjäläiselle kuumaa kaakaota, järjestää spontaanin ulkoilmakonsertin, kehuu tuntemattomien kampauksia.

Jokainen haluaa vain tulla nähdyksi. Ja minä haluaisin olla se joka näkee.

Mutta se on aika epävarma suunnitelma ja työllistyminen tulevaisuudessa vielä vaikeampaa kuin nyt. Täytyy ehkä keskittyä todellisempiin ammattialoihin. Varasuunnitelmani on nyt hakea opiskelemaan kasvatustiedettä, yleistä tai aikuis-, tai jopa erityispedagogiikkaa. Voisi kuvitella, että jos työskentelisi erityisopettajana tai vaikka opinto-ohjaajana olisi mahdollisuus nähdä ja huomioida jokainen ja toimia ainakin jollain tasolla kannustajana, rohkaisijana.

Ehkä teen sen ammatinvalintatestin vielä kerran.

Täällä.

hyviä ääniä

Kävin elokuvissa. Se oli aika huono leffa, mutta paluumatkalla oivalsin miksi pidin siitä kuitenkin. Siinä oli hyvät äänet. Kaikissa parhaissa leffoissa on aina hyvät äänet. Améliessa on ihana kuunnella puheensorinaa, lusikan ääntä kun sen laskee lautaselle, saksien ääntä. Muita hyviä ääniä: siipien lepatus, kolina kun jotain putoaa lattialle, lähestyvä juna, askeleet.

Kaikkialla on niin hienoja ääniä. Lapset leikkimässä siellä missä ne eivät varmaankaan saisi, rikkomassa roskiksia kampusalueella. Lastenrattaiden ääni. Satunnainen keskustelu koitanulkoiluttajien kesken. Hyräily. Musiikki amisautosta. Jää rikkoutuu pyörän alla.

Pyöräilin tänään vähän liian kovaa liukkaalla tiellä ja kaaduin - kun löin pääni ei kuulunut mitään mutta pian kuulin auton oven ja askeleita. Hyviä ääniä, kilttejä ihmisiä. Jalkaan vähän sattuu.

ihmiset ajat ja ajatukset

Kaikki on niin liikkeessä. Ja kokoajan. Ihmiset ohi, ajatus korkealla, toisinaan törmää ideaan tai aikaan. Vanha kello ja se on kokoajan liikkeessä jonka kuulee vain silloin kun siihen kiinnittää huomiota. (Suodatin-vaimennus-teoria.) Ei se häiritse että liikkeen ja maapallon pyörimisen huomaa vain toisinaan - on ainakin helpompi olla välittämättä.



Kun on väsynyt ja matkustanut juuri kymmenen tuntia junassa, on kauhean vaikeaa pystyä luokittelemaan, määrittelemään ja hahmottamaan rajoja. On helpompaa katsoa silmiin, nukahtaa ja olla vähän höpsö. Taustalla kiirehtivä kello joka on vasta yksi eli on vielä aikaa.

rovaniemi

Koska junassa on hyvä kirjoittaa kuulumisia, ajattelin kertoa kuinka kaukaa olen palaamassa kotiin turkuun. Kävin kaukana Rovaniemellä joka on aina kaunis ja siellä näkee kauas kun menee seisomaan keskellä jäätä ja hengittää ilman että palelee. Ylikasvanut pikkukaupunki, käytännöllisesti pukeutuvia ihmisiä ja hymyileviä vastaantulijoita.

Ensin yllättävän punainen takki, lappilainen lämmin pipo ja rauhaa. Hiljaisuus jossa on vaivatonta olla eikä tarvitse olla yhtään mitään. On niin helppoa olla kun joku vaikuttaa vain tietävän tasan tarkkaan mitä tehdä ja mitä tarvitaan: toisinaan on pakko katsoa neljä jaksoa Gilmoren tyttöjä ja neuloa hitaasti, joskus valvoa, joskus torkuttaa vielä tunti, mennä tanssimaan, ostaa levy suklaata tai  esitelllä tuntematon tuntemattomalle.

Hyvästien jälkeen hetki talvikävelyä valossa. Ostin vahingossa runokirjan seuraavaa seikkailua odotellessani ja aloin kerätä siihen hetkiä. (Ensimmäinen niistä: Istun vastapäätä onnellista päivää, mummot molemmin puolin ja minä olin jo lähdössä, kirja kainalossa.) Käytiin kirppiksillä, hyviä löytöjä ja sieviä esineitä, halpaa chailattea. Kaikesta huolimatta oli helppo olla, kämppä on sittenkin kotoisa, revontulia voi mennä katsomaan jos siltä tuntuu ja tuntea yhdessä että maailma suuri.

Vaikka ollaan niin pohjoisessa ja niin ajassa kuin etäisyydessäkin kaukana siitä mitä oli, silti kaikki muistavat riemukaaren alla istuvat, parvekepiknikin, maailman huonoimman elokuvan. On niin uutta että on asioita jotka muutkin muistavat suunnilleen samalla tavalla, niistä voi puhua ja nauraa. Etäisyys vain vie kaiken niin kauas, asioiksi jotka muistaa ehkä kun katselee bussinikkunasta ulos matkalla kotiin.

Nyt jälleen junassa. Kun kiidettiin tuulipuiston ohi, mietin sitä miten kirkas auringonvalo väsyttää ja katselin tuntematonta silmiin. Se tuntematn oli Mosambikista, tunsi Turun baarit ja kaikki pikkukaupungit joissa pelattiin jalkapalloa. Kertoi että Afrikassa asiat ovat niin toisin ja minä haluaisin ajatella niin. Mentiin kuitenkin eri juniin, ehkä törmätään vielä joskus. 

On ollut niin pitkä matka että haluaisin istua hetken hiljaa ennen seuraavaa seikkailua. Mutta se alkaa jo tänään, täytyy purkaa laukku vasta huomenna.

kaukana

Rovaniemellä. Tuo laittaa mun hiuksia ja se on hirveän mukavaa kun ei itse tarvitse tehdä sitä. Tekstiviesti, Turussa odotetaan jo.

Käytiin katsomassa Joulupukin maata. Aika vähän tonttuja ja poroja mutta paljon krääsää. On vain kokoajan niin hauskaa, nyt on ollut hauskaa jo kaksi ja puoli viikkoa. Loppuukohan tämä ikinä! Niin kummallista, ei tarvitse tehdä itse yhtään mitään vaan elämä vain tulee ja yhtäkkiä olen humalassa tai jossain ihan uudessa.

Tänään hiljaisuutta bussissa ja kotimatkalla. Ihan tarpeeksi Lappia minulle, ei tarvitse sanoa mitään mutta voi vain kävellä ajatella sitä miten kuuluu olla jotain mieltä ja miksi ei. Välimatkaa, sitä minä juuri hain.

tuuli

Pakkasin juuri laukun. Huomenna lähden täältä taas ja istun junaan ja sitten minä menen Rovaniemelle. Se juna on ihan täynnä ja on kaksi vaihtoehtoa: joko vieressäni istuu maailman valtias ja käymme henkeviä keskusteluja koko yön, koko matkan ajan. Toisaalta voi olla että vieressäni istuu joku väsynyt joka nukkuu vain ja on ahdasta nukkua ja joku mölyää toisella puolella vaunua mutta se joku on niin kaukana etten jaksa edes katsoa.

Olen odottanut tätä niin kauan, siitä asti kun kaikki oli vain päiviä. Nyt jokainen päivä on ihana päivä ja on melkein vaikeaa ajatella olevansa muualla kuin tässä, näissä hetkissä ja pienissä suunnitelmissa. Mutta kuitenkin huomenna, ylihuomenna ja siitä eteenpäin jotain ihan muuta ja välimatkaa kaikkeen. Matka ja maisemia, eikä ole ikävä vähään aikaan. Tai sitten on.

ei kulkua

Hiljainen päivä tänään. Neuloin pitkästä aikaa ja sain paljon aikaiseksi. En muistanut miten tyyni olo siitä tulee, vähän sama kuin silloin jos seisoo keskellä pitkiä peltoja ja katselee ylös pilviä ja taivas kaartuu valtavana ja huivi nousee kolmioksi pään päälle. On kuulevinaan oman nimensä kaukaa. Suurissa neuletöissä on parasta juuri se jatkuvuus, työn valmistuminen on vielä niin kaukainen asia että voi vain keskittyä jokaiseen silmukkaan yksi kerrallaan.

Keskustelua kyseenalaistetaan niin paljon, on vaikea saada tilaa ajatella. Tuntuu että on kuvitellut ihan kokonaan itsensä ja olemuksensa. Kaikki sanottu on väite, vaikka minä olen vain toteamus ja yleensä hiljainen sellainen. Saattaa olla, että tämä jatkuva onnellisuus kaventaa näkemystäni enkä osaa itse kyseenalaistaa, mutta se saattaa kuitenkin olla sen arvoista. Että saa olla hetken elämässä rauhassa, keskittyä siihen pitkään hetkeen ulos- ja sisäänhengityksen välissä.

Silloin kun en vielä ollut näin onnellinen ja edessä oli liian monta päivää, päätin täyttää tyhjät osat päivistä kiitollisuudella, olla rehellinen ja olla välittämättä. Nyt on ruusuja, on viiniä.

lentokenttä keskiyöllä

Istuin bussiin, oikean pysäkin kohdalla napin painamisen sijaan lisäsin vähän volyymia ja päätin kotiseutumatkailla. Sillä kotona en ole tässä pienessä huoneessa vaan bussissa. Tällä kertaa puolenyön aikaan ja kun kaikki on niin hyvin. Olen aina halunnut käydä lentokentällä täällä ja nyt päätin käydä katsomassa sitä. Illan typerin toiseksi paras idea.

Lentokenttä, oikeita lentokoneita, väsyneitä ihmisiä. Odotusaula oli melkein tyhjä, vain joku tv.stä tutun näköinen mies istui penkillä pakaasien vieressä ja hieroi päätään. Ihmettelin, juoksin takaisin bussilleni ja kysyin miten pääsen kotiin. Oli niin hauskaa, bussi pimeässä maisemassa ja minä en tiedä ollenkaan missä ollaan ja milloin. Lähtiessä toivotin bussikuskille hyvää yötä ja katsoin silmiin - ehkä päivän paras tuntematon.

Muutama kilometri kotiin, kävelin sen ja väistelin oksien varjoja suoralla kävelytiellä. Näin jäniksen juoksemassa suojatien yli ja se oli ainoa ohikulkija tänä yönä.

ihmettä

Olen varmaan jo kertonut, mutta kaikki on niin hyvin. On kaikkea mitä vain haluan ja jos jotain puuttuu niin silti minulla on haave siitä puuttuvasta, kaikkein paras osa siis.On kaikkea mistä en tiedä vielä mitään mutta mikä on aavistus viimeisellä hetkellä ennen nukahtamista, niin paljon seikkailunalkuja etten ehdi nähdä niitä kaikkia. 

Ensi viikolla ei stressiä, ei ylimalkaisuutta vaan jännitystä, yöjuna, viimeinkin vähän rahaa. Jokaiselle päivälle yksi asia - muu aika on varattu niiden seikkailunalkujen etsimiseen, kävelyyn lumessa ennenkuin se sulaa pois, bussihetkiin, kirpputoreille, hymyilyyn tuomiokirkonsillalla.



Vaaleanpunaista nauhaa, vaaleanpunaista paperia, vaaleanpunaisia kukkia ja samansävyisiä lappuja. Ajatus, ei tällaista tapahdu.

lunta ja tanssia

Vaikka eilen oli kuivat kadut, nyt on lumisade, lumikinos, lumimies bussipysäkillä. Naapurit luo lunta toisella puolen tietä, kävelytie on auraamatta - parempi pysyä tämä päivä sisällä.

Iltabussissa kikatteleva pariskunta, teatteriin menossa. Naisella oli mahtopontinen turkiskaulus takissa, liian ohuet sukkahousut vuodenaikaan nähden, punaista vaarallista huulipunaa. Mies, vähän vanhempi, lausui harkittuja kohteliaisuuksia, hurmasi pitämällä varmasti kiinni naisen kädestä. Ne olivat pitkästä aikaa yhdessä ulkona, ikävä kyllä, muutaman viinilasin jälkeen ihan harkitsemattomia ja kevytmielisiä molemmat. Minä istuin toisella puolella käytävää ja mietin sulavaa lunta kenkien päällä. Keskellä kaupunkia vaeltaminen lumisen maiseman halki, varomattomuus, epäilevyyttä.

Vaarin vanha tikittävä kello (1933) seinällä, ihmisiä joiden olemassaoloa en aavistanutkaan, suklaakeksejä. Näin selvästi, olin varovasti ärsyttävä ja välillä liian vakava. Puhuivat käsittämättömyyksiä, joku piirsi minulle ihmisen ja löytyi yhdistävä tekijä. Lähdettiin tanssimaan, kaikesta huolimatta oli hauskaa ja hymyilin varkain.



Bussipysäkillä tanssin jälkeen kirjoitin sydänlapulle elämääylistävän tekstin ja liimasin bussiaikataulun päälle. Vasemmalla puolella paleleva lumimies nuokkui ja minä soimasin idealismiani. En tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä.

sanajahti

Asuntoja: uusia, sieviä, vanhoja, likaisia. Maailman paras naapurini muutti pois, vähän kauemmas mutta kyllä se vieläkin on naapuri. Ja maailman paras. Menen viikonloppuna kylään sinne. Kaikesta huolimatta hyvä päivä, hyvää käytöstä, hyvin kohdattu ilta. Vaikeasti löydettävä sievä kämppä, tuttuutta - samat muumimukit, teetä, kukka, seinällä vaarin vanha tikittävä kello, 1933.

Nyt juon taas teetä, täällä huoneessani. En ole muistanut tehdä niin. Pitäisi muistaa keittää teetä, neuloa, käydä kävelyllä ja lukea kirjoja. Ehkä sitten kun on yöjuna, Rovaniemi ja aikaa. Siellä pitää ajatella seuraavia kahdeksaa viikkoa, keskittyä olennaiseen ja nähdä poro.

Korkealla asumisessa on parasta kun näkyy kattoja ja taivasta, eteenpäin kiiruhtavia ihmisiä. Tuuliviiri, 1908.