opiskelumusiikki

Ja minä olin tyly ja avasin kirjan taas kerran. Taustalla the beatles, ulkona on vielä valoisaa ja huoneessa hallittu kaaos. Sitä kääriytyy vilttiin kirjan kanssa ja unohtaa syödä - yhtäkkiä kello on jo kahdeksan. Koko talo tuntuu olevan niin hiljainen sunnuntai-iltana, kaikkialla on kuitenkin valot ja ihmiset, opiskelijat, ne eivät ajattele huomista luentoa vaan katsovat tyhjään jääkaappiin.



Näin on niin hyvä, silloin kun on yksin voi miettiä kasvatuskumppanuutta ja idealistisia haavekuvia - silloin kun ei ole yksin voi vain olla ja sanoa samat asiat moneen kertaan.

nauris ja silmät

Poljin tänään kotiin inspiraatiosta ja ajattelin että minun pitää muistaa kaksi asiaa: nauris ja silmät.

Nauris, koska olin ostanut sellaisen mutta en ollut muistanut vielä syödä sitä. Ja oli nälkä.



Silmät, koska pysähdyin matkalla risteykseen. Vastaantuleva pyöräilijä ei pysähtynyt, se kiisi autojen edestä ja kun se oli polkaissut pyöränsä liikkeelle sen katse kääntyi sisäänpäin ja se luovutti vastuun muille, jos nyt vain tästä selviän. Ei se jäänyt kenenkään auton alle mutta ne silmät olivat siinä hetkessä niin vakavat.

puhuessa ei saa ajatella liian montaa ajatusta

On ihan parasta puhuapuhuapuhua koko päivä ja koko ilta ja yö ja välillä hakea pullaa. Välillä saattaa huomata että jättää sanomatta tai että puhuu vain omassa päässään mutta loppujen lopuksi sillä ei ole niin väliä koska olen jo niin vanha. Kaikesta on niin kauan ja kun elää näin hetkessä ei niillä edellisillä hetkillä ole niin väliä. Sillä on väliä mitä tarvitsee nyt, mitä voi tehdä nyt, mille perustaa sen mitä tekee nyt.



Kuitenkin on hyvä olla kun kuuntelee, ulkona sataa ja talossa on kissa.

luentomuistiinpanot

Vaikka se tämänaamuinen oli aamuluento, niin olin silti hereillä. Miten minä pidänkään tällaisesta opiskelusta, liikkumisesta luennosta toiseen! Kun istuu paikalleen (neljäs tai viides rivi, keskellä) ja kaivaa neuletyön laukusta voi vilkaista ympärilleen, perustaa neulekerhon vieressä istuvan täkinvirkkaajan kanssa ja suunnata korvat ja katseen sinne missä pian tapahtuu. Vähän niin kuin menisi elokuviin mutta ei tietäisi mitä kaikkea tietää sen jälkeen.

On ihana kun puhujan ääni vaihtuu, aihe vaihtuu joka kerta, luentosalissa on yhtä rauhoittava äänimaailma kuin kirjaston kahvilassa. Kun luento videoidaan, viittomakielen tulkit keskittyvät salin edessä ja välillä voi teeskennellä ymmärtävänsä. Jokainen luento on kuitenkin aina niin erilainen silloin kun kuuntelee. Kaikilla on niin paljon sanottavaa että aika ei riitä ja minä haluan kuulla lisää ja minä meditoin vaikka opiskelen.



Kotona neuropsykologia ei tunnu yhtään samalta mutta jos välillä lukee yhden kappaleen oikein hitaasti niin saattaa ymmärtää että kaikki on liikkeessä, ideat, ajatukset ja luennoitsijat.

kaksi, neljä päivää

Ihan kauheasti karkkia tänään. Hymy oli niin leveä, että se näkyi varmaan kaupungin toiselle laidalle asti. On oikeastaan ihan sama käveleekö ylös vai alas, asfaltilla vai maassa vai puussa jos on oikea valo ja syksy. Ulkona tuoksuu samalta kuin silloin joskus pienenä kun jaksoi vielä juoksennella metsässä. Tai silloin kun on vasta muuttanut, ja taas on muuttanut, vähän kauemmas taas jostain. Ja raajat ne vaan seikkailee.

On niin epäreilua että kaikkea on niin paljon ja minulla on teelusikan tunneskaala. Tosin sellaisen lämpimän teelusikan joka on juuri nostettu pois muumimukista. Pitäisi keittää kerralla enemmän teetä ja varata sitä useampaa laatua (ei aina niin syksyistä ja mausteita) ja kaataa useampaan kuppiin. Ja ehkä joskus taas opetella juomaan sitä ilman maitoa. Niin, jos se hymy näkyisi toisellekin laidalle kaupunkia, tai kauhean ylös sinne missä se rakennusmies on edelleen ja etsii lapasia. Minäpä olin tänään kaukaa viisas ja ostin tarjouksesta kaksi paria hansikkaita syksyn varalle.

seitsemän ja puoli

Aamulla oltiin tmenossa kuuntelemaan kun joku tyyppi nörttilaseissaan kertoisi mikä on ylioppilaskunta. Tiesin jo, mutta aamussa on hauska kävellä vaikka maa olisikin märkä. Kun odoteltiin pihalla, katselin miten katulampun reunassa oli vesipisaroita, rakennusmiehet kiipeilevät korkealla ja huomasin kuinka monilla oli jo lapaset mukana. Kotimatkalla tuli kauheasti tuttuja vastaan, mietin mistä oikein tunnen ne kaikki.

Parasta on olla juuri tällä tavalla yksin, siksi että ei vain halua soittaa kenellekään. Pidän siitä miten aika lainehtii nurkasta nurkkaan ja jos tuntuu siltä voi ihastella mäntyjä, puhua tuntemattomille, opiskella jos siltä tuntuu ja jopa tehdä joskus niin kuin kaikki muutkin. Illalla istua intiaani-istunnassa sohvalla ja neuloa lapasta viimeisistä langoista mitä löytää.

alkuajatus

Odottelen että se uusi elämä aikaa ja maalailen kuvia siitä mitä haluan että on. Koska sitten saan sen kaiken, sitten kun tiedän mitä haluan.

Haluan pyöräillä ympäri uutta kaupunkia syysviileässä, sievässä pilkkumekossa. Voisin pyöräillä ekokauppaan ja noutaa sellaisia asioita mitä tarvitsen että voisin elää elämää joka on metsänvihreää, oranssia ja valkoista, vaaleaa. Haluan juoda iltaisin teetä yksin tai yhdessä, polttaa kynttilöitä ja käydä elokuvissa. Toisinaan mennä pimeässä parvekkeelle ja sytyttää lyhtyyn kynttilän ja katsella sisäpihalle, hengitellä viileyttä sisään ja kuunnella jostain kantautuvaa musiikkia. Haluan että ei olisi niin ikävä, jatkuvasti.

Päivät - mielelllään melko tekemisentäyteisiä mutta nautittavia. Haluan pyöräillä kampuksella kirjastoon ja luennolle, kotiin ja takaisin. Sopia lounastreffejä kasvisravintolaan, suunnitella jotain hauskaa illoiksi, jotain sellaista mikä mahdollistaa mieluiten tutustumisen aina vain uusiin ihmisiin. Olisi myös mukavaa käydä paikoissa, yksinkin. Voisin mennä kuuntelemaan kun joku kertoo tärkeistä asioista, katsomaan kun jollakin on jotain sanottavaa. Vähintään kerran päivässä haluan tavata jonkun josta pidän, sellaisen jolla on ystävällinen hymy ja edes muutama yhteinen ajatus.



Haluan olla kiltti, rehellinen, kiitollinen ja välittämättä. Ja tänä vuonna haluan oppia kärsivälliseksi, niin kärsivälliseksi että voin koska tahansa vain ajatella että minä olen tässä ja selittää kaiken vielä kerran.

viime päivien havainnot

Kävelen matkalaukun kanssa tuntemattomassa kaupungissa ja sataa vettä enemmän kuin vielä kertaakaan tänä kesänä. Bussissa soi jokin klassinen musiikki, kun ovet sulkeutuvat hengitän syvään ja ajattelen että minä asun täällä. Kissa on vastassa ovella, se on fiksu ja pörröinen ja kiipeilee pitkin muuttolaatikoita.

Ihmiset on kivoja, kaupunki on kiva päivänvalossa. Osaan juuri ja juuri suunnistaa asunnolta kampukselle, kampukselta en vielä eteenpäin. Pyörää on ikävä mutta toisaalta kävellen ehtii nähdä enemmän ja jutella useamman mummon kanssa.

On niin paljon kaikkea että en ehdi ajatella puoliakaan. Jos pääsisi hetkeksi hiljaisuuteen.