juoksu

Olen nyt kaksi viikkoa juossut joka toinen päivä melkein kuusi kilometriä. Yllättävää ja yllättävän miellyttävää. Juoksen ajattelematta lainkaan jalkojani, vaan keskittyen enemmän nenään, suuhun, tiehen, vauhtiin. Siihen miten minä, juoksevana, olen mustiin puettu osa maisemaa jonkun toisen ikkunassa, vastaantulija kapealla tiellä, liikkuva piste kaukana maan pinnalla. Piste joka kiertää samaa reittiä myötäpäivään tai vastapäivään, sinnikkäästi. Hidastan matkan aikana kerran jyrkässä ylämäessä ja pysähdyn noin kolmeksi sekunniksi valtavan vadelmapensaan luona ja etsin yhden loppukesänmakean marjan. Viimeiset sadat metrit juoksen lujempaa, koitan saada itseni kiinni jaksamisen säännöstelystä, turhasta varovaisuudesta, juoksen niin lujaa kuin juoksisin aamuyön unessa pakoon.

En oikein tiedä pidänkö juoksemisesta ollenkaan. Luulen että on pakko juosta vielä muutaman kerran että voin kertoa sellaisen seikan varmuudella.

olohuone

Elokuun loppu on huijausta, mestariväärennös joka unohtuu samaa tahtia kun neuloo pimeässä illassa olohuoneessa oransseista ja keltaisista langoista pipoa. Pipo on valmis päivässä, lapasiin menee tovi pitempään koska niitten ranteisiin tehdään valepalmikkoa.

Kaksi viikkoa olen ollut neulomassa olohuoneen nurkassa lämpöä, kädessä on jo rakko. Pohdin, että onko seuraavassa kodissa hyvä neuloa, saako joka marketista kauneimmankeltaista sukkalankaa vai pitääkö oppia arvostamaan myös toisenlaisia sävyjä. Onko kotikadulla paikkaa jossa katsella ihmisiä ja kesyttää katseita harmittomalla puikkojen heiluttelulla.