suojelus

Minun kävelyni seurasaareen on kävely luistelukentän läpi, katsellen kirkkoa - ei kölnin tuomiokirkkoa mutta vähintään yhtä hienoa. Tänään olen seisonut bussipysäkillä hiljaa ja kuullut lähestyvän bussin äänen.

Viime aikoina olen katsonut silmiin soutuveneellä soutavaa. Eksyin uudessa kaupungissa, en edes Latviassa. Illalla aion jälleen kävellä erään reunan yli ja toivottavasti pääsen kuitenkin takaisin.

Ensin vieraiden ihmisten kotiin, kaupungissa joka oli unelma ja jossa minua ei tunneta yhtään missään. Mutta ei hätää vaikka pelkäisin kaikkea, minä suojelen sinua kaikelta.

Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Jos joku sattuu muistamaan, niin katsoin joskus sellaista loistavaa ruotsalaista sarjaa, siitä AIDSista. Nyt katson sitä uudestaan, mutta suomeksi. Yle on mun uus paras ystävä.

Oon niin intona.

Katsokaa se täältä.

unitokkurassa

Ihanaa olla sairas. Tai ei sairas, mutta niin että aivot ei ihan kokonaan toimi eli ei tarvitse ajatella raskaasti koska ei pysty. Ihan kuin olisi lomalla. Sen kunniaksi siivosin, tein itse leipää ja vegeruokaa. Poltin kynttilöitä koko päivän ja ihastelin hiuksiani. Lepoa.

I tuli käymään. Mukavaa. Mukavaa jauhaa sellaisia asioita mitä muut ei tajua, juoruta vanhoista tutuista ja sellaista. Ja olla musiikkibattlea kämppiksen kanssa. Tekstata uudelle kämppikselle, yrittää vakuuttaa itsensä siitä että se on ihan mukava ja kyllä se siitä. Kyllä kaikki järjestyy jos vain pesuhuoneeseen mahtuu pesukone.

Huomenna juhlimaan. Mukavaa, ihan kuin ois elämä.

herbart väsyttää bourdieu väsyttää

Voi luoja. Kirjoitin valmiiksi seitsemän sivua siitä kasvatustieteestä. Selvisin. Ja nyt tiedän ihan kauheasti mitä 100 vuotta sitten on ajateltu kasvatuksesta. Voi minua.

Pää on vähän kipeä. Toivottavasti en sairastu, huomenna on venäjän vuoro. Pitää varmaan syödä vielä lisää vitamiineja.

En taida olla hirveän surullinen nyt. Ehkä jälleen vähän katkera. Mutta nyt alan ottaa tämän henkilökohtaisesti.

edes huomenna

Tulisipa joku joskus ovelle, ilmoittamatta, viinipullon kanssa tai ilman.
Mutta en kyllä voi vaatia mitään sellaista kun en itsekään uskaltaisi ikinä tehdä niin.

reflektioner

Luin että suurten kertomusten aika on ohi, nyt eletään postmodernin yhteiskunnan aikaa. Vaikka olen kyllä sitä mieltä että myöhäismoderni on parempi nimitys - sama asia tässä on kyseessä mutta vahvistuvana vain. Elämä on sirpaleista, elämäkerta kirjakaupassa, monta identiteettiä tilanteen mukaan. Olen varmaan vähän vanhanaikainen enkä pidä ajatuksesta. Toisaalta ymmärrän sen, se on helpompaa kun kaikki on sellaista niin kuin se on.

Suuret kertomukset tuntuvat turvallisemmilta. Niiden aikana oli koulutus, siellä tehtiin hyviä ihmisiä ja parannettiinn maailmaa. Oli valtio, oli perhe ja työ. Mutta nykyään on niin paljon - koulukin on vain pieni osa tarinaa, kaikki otetaan viimeisen päälle henkilökohtaisesti ja minä, minä, minä: minun elämäni. Minä elän elämäni, minun tarinani on täysin ainutlaatuinen ja tärkeämpi kuin muiden, uniikki hetki maailmankaikkeudessa. Se tuntuu niin vieraalta. Minä olen kompromissi ja kynnysmatto.

Mutta juuri sen takia että olen kynnysmatto, minun on niin helppo sopeutua myöhäismoderniin, sellaisena kuin minä sen käsitän irrotettuna liiasta sivistyssanaisuudesta. Minä haluan olla tuki, se mistä muut voivat ponnistaa kohti ainutlaatuista tarinaansa kerta toisensa jälkeen. Se tuntuu tärkeältä, se että voin auttaa jos joku ei onnistu muuten. Välillä se saattaa kuitenkin tuntua niin vähäpätöiseltä, juuri siltä että on kynnysmatto.

Mutta minä vain olen kiltti tyttö. Eilen luin siitä miten ympäristö muovaa identiteettiä ja sen kautta valintoja. Olin tainnut ajatella sitä aikaisemmin mutta taisin ymmärtää vasta luettuani sen jostain tieteellisestä artikkelista: ei minun olisi pakko olla kiltti tyttö, minusta on vain muovattu sellainen. Ja niin minä olen vain ottanut sen roolin ja pidän sitä minuna, mukisematta ja ylhäältäannettuna.

Ensi viikolla pitäisi kirjoittaa essee. 1900-luvun kasvatustieteellisistä valtavirroista. Maltan tuskin odottaa.

Samanlainen hetki

Tänään olen niin kyllästynyt katsomaan huonettani samasta kulmasta, samoja ohjelmia netistä ja tuijottamasta samoja nettisivuja joissa ei koskaan lue (2). Pitäisi tehdä jotain sellaista mistä pitää, mutta en millään keksi mitään mistä pitäisin sen enempää. Viikko sitten lempipuuhaani oli katsoa niitä samoja ohjelmia ja neuloa. Nyt ei huvita, ei huvittanut eilenkään eikä todennäköisesti huomennakaan.

Haluaisin jotain uutta! Tämän kaupungin vaikeus onkin varmaan valinnanvaikeus. Täällä suunnilleen mikä tahansa (ainakin verrattuna entiseen tilanteeseen) olisi mahdollista mutta en tiedä mihin suuntaisin energian, varsinkin kun minun energiani on nyt lyhytaikaista ja ailahtelevaa. Vaikea suunnata vakaasti ja määrätietoisesti. Suunnaton suuntaaminenkin tuntuu typerältä, en halua kokeilla kaikkea vain vähän koska olen oikeastaan sitoutuja.

Levoton, niin levoton. En vaella, en harhaile, en edes rämmi läpi päivien. Minä olen niin pysähtynyt ja silti kaikki menee eteenpäin ja teen esseitä, ruokaa, käyn kaupassa ja toisinaan jopa suunnittelen jotain. Mutta suunnitelmatkin ovat jotenkin etäisiä, irrallisia enkä kykene ajattelemaan ensi kesää todellisena. Ihan kuin edelleen olisi pimeää, joulukuu ja iltapäivä. Mutta nyt on tammikuu, valoisaa ja ilta. Ainakin niin ne sanovat. Uudenvuodenaattonakin kysyin päivämäärää (vieläkin nolottaa) kun en oikein ollut mukana näissä päivissä.

Jos oikein keskityn, pystyn kyllä keksimään asioita joita haluaisin tehdä. Haluaisin kuulla jonkun elämäntarinan (ei niin tärkeää että kenen), matkustaa Rovaniemelle tai Ruotsiin, tavata jonkun jota en näe usein ja kerrankin olla sellainen johon joku haluaisi tutustua. Mutta vaikeus taitaa olla siinä että en vain pysty siirtämään energiaani siihen että tekisin jotain asialle. Voi luoja kuinka ärsyttävää.



Katsoin viime viikolla (kai se oli silloin) elokuvan, siitä tuo musiikki. Se oli ihan hyvä elokuva.

Kotimatka

Silloin kun sataa isoja hiutaleita lunta, paljon, eli pyryttää. Silloin aina tapahtuu kaikkea mukavaa. Oli talvitanssiaislunta, tanssi naapuritalon takana, ensimmäinen lumisade syntymäpäivänä, hetki yksin bussipysäkillä, niin yksin.

Etupenkillä istuminen ja pyry vasten auton tuulilasia. Valoisa aamu ja telkkarissa sirkus. Luistelukenttä ja älyttömät jutut, silloin kun vielä käytiin luistelemassa. Kotimatka omaan kotiin, hiljaista ja onnellista. Ei mitään kiirettä. Mitä Tähtityttö tekisi.

Lista

Katsoin eilen vähän aikaa elokuvaa nimeltä My life without me. Se oli oikeastaan aika huono vaikka idea oli hyvä. Se kertoi jostain naisesta jolla oli enää pari kuukautta elinaikaa. Se nainen teki listan kaikista asioista mitä se haluaisi tehdä ennen sitä. Siinä oli kaikkea älytöntäkin mutta se oli ihan hyvä lista. Ja sitten se alkoi tehdä niitä asioita. Siinä vaiheessa minä menin leipomaan pullaa, joten en tiedä miten tarina päättyi.

Minä haluan myös tehdä listan. Asioista, mitä haluan tehdä mutta ilman aikarajaa. Ei missään tärkeysjärjestyksessä.

1. Oppia uudelleen italiaa.
2. Käydä ulkomailla, enemmän.
3. Hankkia kavereita ja olla vähemmän yksin.
4. Kävellä kesäyönä yksin baarista kotiin.
5. Vakuuttaa jonkun siitä että maailma pitää pelastaa.
6. Neuloa tosi ison torkkupeiton.
7. Jos keksin jotain positiivista sanottavaa jollekin, sanoa sen.
8. Saavuttaa jotain muutakin kuin L:n paperit lukiosta.
9. Yllättää joku jollain ihan älyttömällä.

Polaroid

Olen aina inhonnut valokuvata ja olla valokuvattavana. Mutta enää en inhoa kuin jälkimmäistä. Sain nimittäin joululahjaksi polaroidkameran. Kuin kätevä se onkaan! Voi vain ottaa kuvan, odottaa ja ihailla. Ja ne kuvat on aina hienoja, vaikka ne olisi otettu täysin väärillä asetuksilla ja säädöillä. Ja koska filmipaperi maksaa aika paljon, ei tule otettua montaa kuvaa samasta kohteesta. On niin typerää kun otetaan kuvia tavallisella kameralla - yksi kuva ei riitä vaan pitää ottaa suunnilleen sata ja sitten vielä katsoa ne kaikki läpi että kaikilla on varmasti tukka hyvin ja tasainen hymy. Ja kaiken lisäksi niitä kuvia ei ikinä näe enää kuvaushetken jälkeen vaan ne katoavat jonkun tyypin tietokoneen kansioon X.

Mutta ei enää. Minä otan kuvan ja näen sen heti.

Ajattelin aloittaa kuvaamisen ihmisistä. Ja minulla on jo kolme kuvaa: yksi puolituntemattomista ja kaksi kavereita. Ja ne on ihan älyttömän hienoja kuvia. Ikävä kyllä en voi näyttää, ne kun ovat paperia eivätkä bittejä.

Kiire, hyvä niin

Olen tänään tutustunut Turkuun paremmin kuin vielä kertaakaan tähän asti. Eksyin aamulla, vesisateessa ilman saappaita - sauvakävelijä auttoi. Reipas pyöräilijä, bussissa näin ihmeen: joku luovutti oman paikkansa.

Koko päivän satoi, minä siinä seassa, villasukat yhtä kenkien kanssa. Bussikuski pysäytti sentilleen kohdalleni, tervehdin. Ensimmäinen asunto oli kaukana, toinen ihan hyvä, näytti mukavalta mutta kalliilta. Hengitin hetken, neuloin tovin. Istuin hämärässä, näytöt loisti pimeässä ja minä kuuntelin enemmän kuin kertaakaan sitten elokuun.

Kotona hämmennys, tekemistä, huominen samanlainen - ei kai sentään. Kastuneen villan haju, haikea katse jääkaapilla. Juon kauheasti teetä, se on hirveän hyvää vaikka jouluteetä onkin.