sunnuntai 20. tammikuuta 2013

reflektioner

Luin että suurten kertomusten aika on ohi, nyt eletään postmodernin yhteiskunnan aikaa. Vaikka olen kyllä sitä mieltä että myöhäismoderni on parempi nimitys - sama asia tässä on kyseessä mutta vahvistuvana vain. Elämä on sirpaleista, elämäkerta kirjakaupassa, monta identiteettiä tilanteen mukaan. Olen varmaan vähän vanhanaikainen enkä pidä ajatuksesta. Toisaalta ymmärrän sen, se on helpompaa kun kaikki on sellaista niin kuin se on.

Suuret kertomukset tuntuvat turvallisemmilta. Niiden aikana oli koulutus, siellä tehtiin hyviä ihmisiä ja parannettiinn maailmaa. Oli valtio, oli perhe ja työ. Mutta nykyään on niin paljon - koulukin on vain pieni osa tarinaa, kaikki otetaan viimeisen päälle henkilökohtaisesti ja minä, minä, minä: minun elämäni. Minä elän elämäni, minun tarinani on täysin ainutlaatuinen ja tärkeämpi kuin muiden, uniikki hetki maailmankaikkeudessa. Se tuntuu niin vieraalta. Minä olen kompromissi ja kynnysmatto.

Mutta juuri sen takia että olen kynnysmatto, minun on niin helppo sopeutua myöhäismoderniin, sellaisena kuin minä sen käsitän irrotettuna liiasta sivistyssanaisuudesta. Minä haluan olla tuki, se mistä muut voivat ponnistaa kohti ainutlaatuista tarinaansa kerta toisensa jälkeen. Se tuntuu tärkeältä, se että voin auttaa jos joku ei onnistu muuten. Välillä se saattaa kuitenkin tuntua niin vähäpätöiseltä, juuri siltä että on kynnysmatto.

Mutta minä vain olen kiltti tyttö. Eilen luin siitä miten ympäristö muovaa identiteettiä ja sen kautta valintoja. Olin tainnut ajatella sitä aikaisemmin mutta taisin ymmärtää vasta luettuani sen jostain tieteellisestä artikkelista: ei minun olisi pakko olla kiltti tyttö, minusta on vain muovattu sellainen. Ja niin minä olen vain ottanut sen roolin ja pidän sitä minuna, mukisematta ja ylhäältäannettuna.

Ensi viikolla pitäisi kirjoittaa essee. 1900-luvun kasvatustieteellisistä valtavirroista. Maltan tuskin odottaa.

Ei kommentteja: