Hetki ennen arvausta

Peilien risteyskohdassa
edellinen aika on hetken kauempana
Tavoiteltu tasainen pinta taas näyttää
miten peilissä on myös joku muu.
Ja samaan aikaan
keittiöstä vaniljamaustettu vesi huutaa
huutaa
turhautumistaan.


(Ei niin että tämä liittyisi mihinkään, mutta tapoin, tai ainakin toivon että todellakin tapoin, ihan valtavan hämähäkin horoskooppikirjalla.)

minäkin!

Viisitoista minuuttia tämä ei ollut tämä huone

Nyt olen ollut täällä jo tunnin ja kaksi minuuttia, luulisin. Aika, se ei ole mitään mitä muualla tässä huoneessa. Oli hieno viikonloppu, harmi että se kesti vain vartin, tai en oikeastaan muista, suunnilleen sen verran kuitenkin.

En muista olenko maininnut, mutta kävin vähän aikaa sitten kirjastossa ja lainasin yhdeksän kirjaa. Mietin siinä lainatessani, että muistaakohan se kirjastotäti minua. Lainasin joskus ihan kamalasti kirjoja, kymmenestä toiseen mahtui siihen yhteen valtavaan kirjastokassiin. Sitten seisoskelin kirjaston edessä painavan laukun kanssa ja odotin että pimeästä näkyy tuttu rekisterinumero. Piti kysyä jos ei ymmärtänyt jotain mmitä kirjoissa oli, en kyllä kysynyt koska se saattoi selvitä seuraavasta kirjasta.

Luin viime yönä loppuun yhden niistä kirjoita. Se oli Leena Rantasen Puolen tunnin loma. Sen kannessa on sellainen kuva, missä näkyy ulkokahvilan pöytiä, etualalla oleva pöytä on tyhjä ja siin on kaksi kahvikuppia. Kauempana joku yksin istuva nainen katsoo tyhjää pöytää. Se on oikeastaan aika hieno. Se kirja, niin, se kertoi kohtaamisista. Takakannessa oli hienosti kirjan aiheesta: "--että toinen ihminen on vain yhden askeleen päässä". Lyhyet, korkeintaan kolmen sivun tarinat kertoivat aina miten ensin jossain oli nainen, jossain mies ja sitten jompikumpi teki tai sanoi ja lopussa ne lähtivät yhdessä tarinasta. Sinänsä ikävää että aina vain miesnainen mutta luulen että idea toimi ihan hyvin ja tuli kyllä selväksi.

Lempitarinani oli kirjan nimikkotarina Puolen tunnin loma. Siinä ensin mies toteaa vastaantulevalle naiselle tämän olevan rakastunut. Nainen kieltää ja kertoo olevansa korkeintaan kaikkeen yleensä ja viettävänsä puolen tunnin lomaa ihmetellen ja huomaten kaiken ihmeellisen mitä kaupungissa on, kaikki näyttää niin erityiseltä. Mies pitää ideasta ja pyytää päästä lomalle mukaan, sehän olisi hauskaakin. Nainen empii ja estelee aluksi, mutta hyväksyy lopulta miehen seuraansa ja he viettävät oikein hauskan loman.

Kohtaaminen, hetki, ensivaikutelma, yllätys, inspiraatio, huomaaminen ja huolettomuus, aika. Tätä lisää kotikaupunkeihin ja ihmisille. Ehkä luen toisenkin kirjan, ehkä tavoitan yölukemisen seuraavan uppoutumisen.
Vartin loma, mitä.
Ehkä voisitte mennä ulos ja viettää viiden minuutin loman.

Onko se muuten kukka-istutukset tai kukkais-tutukset?

Pilvet katosivat taivaanrannasta kun kirjoitin tätä

Oho, taidan taas olla Shanghaissa. Tässä on tainnut olla vähä sopeutumisvaikeuksia tähän paikkaan, tiedättehän, en oikein saanut koko paikasta otetta kun kaikki tavarat oli hukassa ja huoneeni oli ihan tukkoinen. Ensin yritin sopeutua, mutta niin, oli ihan pakko siivota tuo varastokomero ja tämä huone ja joskus tässä vielä vaatekaappikin. Nyt olen tyytyväisempi tähän huoneeseen: sälekaihtimet auki, ikkuna auki, avaraa tilaa, pieniä kivoja juttuja ympäri huonetta, vähän valheellisuutta ja The Beach Boysia isin levyhyllystä taustalla, jostain vuosituhannen alun mankasta kuunneltuna. Jos kuvaisin, niin nyt ottaisin kuvia tästä huoneesta tänne.

Kesällä, tai tänä kesänä
valo on Amélien, valon pehmeys ja tuuli
tuulta ei ole
koska olen vähitellen alkanut uskoa maisemaa.

Olen muuten tässä kesäkuun aikana innostunut hiuksistani. Aina työpäivän jälkeen (niin, olin töissä sellaisessa randompaikassa, mutta se on tylsä juttu, ei siitä enempää) riensin kotiin ja kiharsin hiukseni lämpörullilla. Ihan mielissäni, en ole saanut näitä kiharrettuja todellakaan pariin vuoteen. Nytkin kirjoittelen tätä luullakseni neljä lettiä päässä, ihanaa, huomenna voin fiilistellä kevyttä kiharaa. Kiharissa hiuksissa on jotain ihan mielettömän siistiä ja pöyhittävää. En sitten tiedä miltä oikeasti näytän kiharapäänä, en varmaan erityisen sädehtivältä mutta tykkään siitä fiiliksestä.



// Kamalaa, miten monta kertaa kaikki on sanottu.

Syvänmerenkalat, ne ovat sellaisia himatuikkuja

/ Niin, minä kirjoitin tämän äidinkielen kurssille, enhän minä kirjoita ellei ole pakko. Tosin niin, en viitsinyt viedä kouluun tätä ihan oikeaa versiota, en tiedä miksi. Nyt sitten korjailin sen todellisemmaksi ja laitoin sen tänne. Kommentoiminen olisi oikeastaan pakollista, mutta ei sentään. Se olisi kuitenkin ihan kiva, jos joku sanoisi  tästä jotain. /

Mariaanien hauta ja lamppukala

Huoneessa, johon siirryimme eteisestä, oli ihan liian vähän kalusteita ja seinät, ne olivat kummallisen tyhjät. Ikkunassa roikkuivat harmaat verhot ja niiden takaa saattoi onneksi nähdä kadulle. Huoneen valaisi ainoastaan pilvisen päivän valo ja koko talossa vallitseva hiljaisuus virtasi vapaasti nurkasta nurkkaan ja ohimennen kutitteli nilkkojani.

”Minä pidän enemmän tällaisesta hiljaiselosta”, kuiskasit ja istuuduit keinutuoliin, verhoutuen rakastamaasi hiljaisuuteen. Tutut kasvot olivat kuluneet ja silmät vaelsivat seinää pitkin eleettömän tyyninä. Kun katseesi törmäsi seinällä varjooni, se pysähtyi hämmentyneenä, etsi minun katseeni ja vinkkasi istumaan. Vähän kauemmas sinusta, ruskeaan nojatuoliin.

Hiljaisuus kosketti korvaani kun olimme taas vähän aikaa katselleet verhojen takaista maisemaa. ”Sinua ei ole näkynyt. Mitä sinulle kuuluu?” Räpäytit silmiäsi kerran ja raotit hieman verhoasi: ”Mukavaa kun tulit käymään. Haluaisitko jotain, teetä?” Pudistin päätäni ja jäin katsomaan käsiäsi. Nostit toisen korvallesi kuin se kertoisi sinulle mitä tehdä. Pudistit itsekin päätäsi tuskin havaittavasti, ethän tarkoittanut sitä kenellekään. Hiljaisuus aaltoili ja kieppui tyhjästä seinästä toiseen.

Olin levoton ja puhuin ohitsesi kertomuksen matkan varrelta ja hymähdit sille huolimattomasti. Sylissäsi kätesi olivat yhtä valkoiset kuin tyhjä seinä takanasi. Hiljaisuus, alistunut seinien katselusi muistutti epätoivoista unetonta yötä. ”Olen nukkunut huonosti viime aikoina. Se varmaan johtuu valosta”, sanoit hiljaa kun näit mitä ajattelin. Nyökkäsin, vaikka tiesimme kumpikin että valvomisesi oli hiljainen pimeä ja kiinni ihossasi. Mereltä puhalsi kova tuuli ja seurasit katseellasi kieppuvia lehtiä kunnes korvani kumisivat.

”Tiedätkö, olen vähitellen alkanut uskoa ihmisiin”, sanoit vielä ovella, kosketit kevyesti hiuksiasi ja suljit sitten itsesi talon hiljaisuuteen joka ulottui jo hartioittesi tasolle.

//Niin, ja vielä täysin asiaanliittymättömästi, löysin ihan kivan biisin taas kerran. Kuunnelkaa vain.

Kesäpäivä on joka päivä

Päätin tehdä listan.
Niin, minä tosiaan pidän niistä listoista.
Tämä kyseinen lista kertoo aika monta tekemisideaa niille kesäpäiville, jotka muuten käyttäisin tekemättä mitään mieleenjäävää ja katsoisin lähinnä ostos-tv:tä, vaikka kyllä sekin on joskus ihan hienoa. Aika kulunut idea, tiedän, mutta luulen että tämä voisi olla ihan hyödyllinen. Unohdan aina kaikki hienot ideani niin varmaan kannattaa kirjoittaa ne ylös jo tässä vaiheessa.

Päivää, neiti Nokkonen eli nokkoskeitto
Joskus ihan pienenä luin jonkun kirjan missä tehtiin nokkoskeittoa ja se jäi jotenkin todella selvästi mieleen. Mutta en kyllä muista koskaan maistaneeni sitä. On siis perin selvää, että minun on aivan välttämättä käytettävä yksi kesäpäivä siihen että poltan käteni nokkosissa ja lopulta vaadin äidin ryöppäämään vaivoin poimitut nokkoseni. Itse keitosta tulee totta kai vähintäänkin erikoista, mutta syön sitä ainakin sen verran että voin leijua sillä blogissani, lol.

Älä mene metsään
Nyt on loistava aika sotia susivaroituksia ja hyttysiä vastaan ja mennä metsään. Vaatetus kevyt mutta itikanpitävä, mukaan sellainen pienehkö astia ettei sen marjoilla täyttämisestä tule paineita; kuitenkin tarpeeksi iso että sitten mahtuu mukaan myös eväsleipä ja mehupullo. Itse metsässä sitten saapastellaan ympäriinsä ihan kamalan kauan ja etsitään hyviä apajia ja mahdollisia muita marjastajia yritetään eksyttää, etteivät vain löydä niitä parhaita paikkoja. Metsästä tullaan pois vasta sitten kun on itikoiden jälkeen ihan verihukkainen ja kaikki poimitut mustikat kaatuivat sammalikkoon.

Terveisiä täältä randomlandiasta
Koska rahat ovat tietenkin ihan lopussa eikä bussien aikatauluista tiedä kuin taitava meedio, on tyydyttävä lähettämään kesälomakortteja ja -kirjeitä kavereille hieman eksoottisemmista kohteista kuin suosituimmat turistikohteet. Hienoja paikkoja korttien kirjoittamiseen voisivat olla esimerkiksi kiipeilypuut, kellarit, urheilukentät ja lähikauppa. "Terveisiä täältä K-marketista. Olen täällä ostamassa maitoa ja leipää. Sää on hieno! Huomenna on kyllä pakko tulla tänne uudestaan, rahat loppuivat eikä ole varaa ostaa karkkia. Toivottavasti siellä Italiassa on myös mukavaa!"

Biitsillä
Kun vesi ehkä juhannuksen jälkeen alkaa olla riittävän lämmintä, kesäpäivät ovat tylsiä ja on ihan pakko lähteä juuri sinä kuumimpana mahdollisena päivänä pyöräilemään se 13 kilometriä lähimmälle rannalle. Matkan aikana lisätään aurinkorasvaa ja pelätään kuollakseen käärmeitä joita koko tie on mustanaan. Rannalla lakataan varpaankynnet ja mahdollisesti jopa uidaan. Kun palaan retkeltä, olen hyvin todennäköisesti polttanut selkäni ja säikyn kaikkea käärmettä muistuttavaa liiallisesti taas kesän loppuun asti.

"Biitsillä"
Tämä on täyttä ajanhukkaa mutta ei se mitään. Ensin takapihan nurmikolle levitetään juuri se yksi suuri ruskea viltti ja pakataan puukoriin kaikki mahdollinen mitä saattaa keksiä tarvitsevansa loikoilun aikana. Yleensä ennen kuin olen valmis keskittymään aurinkoon, olen juossut ainakin kolme kertaa korkosandaaleissa ja bikineissä takaisin sisälle hakemaan hiusharjaa/aurinkorastaa/lisää lukemista/musiikkia/jatkojohtoa/ruokaa/juomaa/kyniä/hellemekkoa/muistilappuja/puhelinta/tarkistamaan jotain juttua netistä. Mutta ei silti, "biitsillä" on tosi kivaa, aika rauhallista ja niin.

Mielentyyneysharjoitus mansikkamaalla
Minä inhoan mansikoiden poimimista. Se on ihan kamalaa. Ne lehdet raapivat käsiä ja homeiset marjat on ällöttäviä. Aurinko paistaa joko liian vähän tai sitten sataa vetta aivan kaatamalla. Housuihin tulee ruohotahroja. Mansikkakoppa kaatuu. Marjoihin jää roskia. Aikaa menee ihan tuhottomasti. Ymmärrätte varmaan? Mutta tällä kertaa, tässä mielentyyneysharjoituksessa keskitytään hengittämiseen ja poimitaan ne marjat todella hitaasti, marja kerrallaan ja jokaista miettien. Tylsyys raastaa aivoja vähintään yhtä pahasti kuin mansikanlehdet käsiä. Mutta silti, siellä mansikkamaalla pysytään niin kauan että edes yksi koppa on täynnä. Mutta en kyllä varmasti perkaa niitä marjoja itse, en edes kerro miten inhottavaa se on.

Tiedättekö, en oikeastaan pidä tästä merkinnästä itse, en sitten yhtään: tylsä, kulunut ja mukajotakin. Mutta toisaalta, kun nyt kerran kirjoitin sen niin ihan sama varmaan julkaistakin. Nyt on vähän sellainen fiilis. 

hys

// Mä luin just yhtä blogia ja (kirjoittaja varmaan tunnistaa itsensä, ehkä ei) siellä se kertoi, silloin kun se sai sen stipendin jostain ahkeruudesta ja tunnollisuudesta. Sitä seurasi nauru.

Vaikka se on psykologisesti oikein (siis se että ahkeruudesta), niin minäkin nauran silti, mutta en niin että se tarttuisi. Katsos, niin monista se tuntuu niin nurinkuriselta että palkitaan tuosta. En taida osata selittää.

Niin, sille kirjoittajalle, mikäli se tunnistaa itsensä. Minulla ei ole oikein voimia kommata mitään sinulle ja tehdä hyvempää. Mutta tavoitan sen hiljaisuuden.

Erään järven ranta

Oho, pitäisi varmaan olla kovin nostalginen olo. Kävin tänään erään järven rannalla, siellä kävin joskus pari vuotta sitten rippileirin. Se oli ihan mukavaa, vaikka en tainnut ihan tajuta sitä koko jutun pointtia, oli kuitenkin ihan hienoa, se että siellä niin paljon vain oltiin ja haluttiin kuitenkin ihan hyvää.

Nyt kävin sitten vierailemassa yhden jos toisenkin kaverin luona siellä riparilla. Matkustin sinne bussilla, jossa oli ihan kamalan mukava kuski, se neuvoi niin mielissään missä kohti kannattaa jäädä pois. Myös yksi koira joka oli harvinaisen epäpelottava ja kävi nuuhkimassa kättäni. Matkalla ihastelin italiankielistä Pinokkiokirjaa ja vähän musiikkia. Perillä oli kylmä ja ihan pieni epävarmuusaalto.

Oli tosi mukavaa jutella siellä leiriympäristössä, oli niin seesteinen olo ja aikaa oli niin kiireettömästi. Ne kyllä puhuivat aika paljon joistakin poimureista ja marjatyrneistä ja aika paljon jeesuksestakin mutta muuten oli ihan kivaa. Sen jeesuspalveluksen aikana ehdin oikein hyvin kirjoitella lappuja pöydän alle ja sen miltä sen järven rannalla tuntui olla. Niin:


Erään järven ranta

Minä en halua enää kävellä
mustan veden päällä

Lipputanko on valtava
hammasharja.
Sitten se poimuri tuli ja
poimi minut.
Ei auttanut vaikka niin huusin
Marja Tyrnin nimeen

päästäkää minut viileään veteen.

// Ihan oranssia.

Huijausta kaikki tyynni

Niin, olen tässä viettänyt ensimmäisen lukiovuoden täällä. Oikeasti opiskelu päättyi jo vähän aikaa sitten, mutta olen ollut kiireinen juhlistaessani sitä. Mutta kuitenkin, tämä on ehkä ollut paras lukuvuosi ikinä, voittaa jopa ykkösluokan! Jos olisin kuullut vuosi sitten millaista minulla on vuoden kuluttua, en olisi varmaan uskonut sanaakaan. Mutta hyvä kun en silloin kuullut mitään, ainakin olen yllättynyt monta kertaa.

Ehkä suurimpia muutoksia entiseen on se, että hengaan viimeinkin sellaisten tyyppien kanssa, joiden kanssa haluan oikeasti hengata enkä sellaisten, joiden kanssa täytyy hengata, koska piirit ovat pienet ja on pakko tulla toimeen. Kaikella kunnioituksella Shanghaita kohtaan, kyllä sielläkin on loistavia ihmisiä. On vain niin hienoa, että voin tavallaan valita seurani täällä itse. En tiennyt että on olemassa niin hienoja ihmisiä kuin täällä löytämäni.
Niin, esimerkki. Muistan aika hyvin, miten menin varmaankin toisena tai kolmantena lukiopäivänä historian ykköskurssille, enkä tuntenut sieltä ketään, ja yksinkertaisesti valitsin luokan edessä hengailevasta porukasta yhden ja menin sanomaan sille jotain. Sitten tutustuin siihen ja muihin ja se on huippua. Se valitsemani hengailija on muuten edelleen aika hieno tyyppi!

Niin, ja koska tulin tänne asumaan ihan opiskelemisen takia, niin siitäkin pitää varmaan mainita jotain. Kuten olen varmaan ennenkin hehkuttanut, niin on todella hienoa, kun voin päättää niin paljon itse mitä haluan opiskella. Viides kurssi italiaa päättyi vasta ja se on edelleen suunnilleen lempiaineeni, eikä vain mahtavan opiskeluseuran takia. On niin kivaa, että sen opiskelemiseen on mahdollisuus vaikka opiskelijoita on aika vähän.

Kuten J aika usein sanoi viime koeviikon aikana, aika on kulunut ihan kamalan nopeasti tämän vuoden ajan. Siitähän on ihan vähän aikaa kun J tuli puhumaan minulle ensimmäisenä lukiopäivänä ja kohta ollaan jo kakkosella. Tämän bloginkin aloitin ihan vähän aikaa sitten ja nyt täällä on jo ihan kamalasti kirjoitusta. Vähän pelottavaa, toivottavasti aika hidastuu ihan vähän ensi lukuvuonna, eihän tässä ehdi edes nauttia joka hetkestä kun aika kuluu liian nopeasti koeviikolla ja muutenkin.

Ja entä sitten kesä.
Mitähän tästäkin tulee. En osaa päättää pitäisikö odottaa parasta vai olla kuin ei olisikaan.