/ Niin, minä kirjoitin tämän äidinkielen kurssille, enhän minä kirjoita ellei ole pakko. Tosin niin, en viitsinyt viedä kouluun tätä ihan oikeaa versiota, en tiedä miksi. Nyt sitten korjailin sen todellisemmaksi ja laitoin sen tänne. Kommentoiminen olisi oikeastaan pakollista, mutta ei sentään. Se olisi kuitenkin ihan kiva, jos joku sanoisi tästä jotain. /
Mariaanien hauta ja lamppukala
Huoneessa, johon siirryimme eteisestä, oli ihan liian vähän kalusteita ja seinät, ne olivat kummallisen tyhjät. Ikkunassa roikkuivat harmaat verhot ja niiden takaa saattoi onneksi nähdä kadulle. Huoneen valaisi ainoastaan pilvisen päivän valo ja koko talossa vallitseva hiljaisuus virtasi vapaasti nurkasta nurkkaan ja ohimennen kutitteli nilkkojani.
”Minä pidän enemmän tällaisesta hiljaiselosta”, kuiskasit ja istuuduit keinutuoliin, verhoutuen rakastamaasi hiljaisuuteen. Tutut kasvot olivat kuluneet ja silmät vaelsivat seinää pitkin eleettömän tyyninä. Kun katseesi törmäsi seinällä varjooni, se pysähtyi hämmentyneenä, etsi minun katseeni ja vinkkasi istumaan. Vähän kauemmas sinusta, ruskeaan nojatuoliin.
Hiljaisuus kosketti korvaani kun olimme taas vähän aikaa katselleet verhojen takaista maisemaa. ”Sinua ei ole näkynyt. Mitä sinulle kuuluu?” Räpäytit silmiäsi kerran ja raotit hieman verhoasi: ”Mukavaa kun tulit käymään. Haluaisitko jotain, teetä?” Pudistin päätäni ja jäin katsomaan käsiäsi. Nostit toisen korvallesi kuin se kertoisi sinulle mitä tehdä. Pudistit itsekin päätäsi tuskin havaittavasti, ethän tarkoittanut sitä kenellekään. Hiljaisuus aaltoili ja kieppui tyhjästä seinästä toiseen.
Olin levoton ja puhuin ohitsesi kertomuksen matkan varrelta ja hymähdit sille huolimattomasti. Sylissäsi kätesi olivat yhtä valkoiset kuin tyhjä seinä takanasi. Hiljaisuus, alistunut seinien katselusi muistutti epätoivoista unetonta yötä. ”Olen nukkunut huonosti viime aikoina. Se varmaan johtuu valosta”, sanoit hiljaa kun näit mitä ajattelin. Nyökkäsin, vaikka tiesimme kumpikin että valvomisesi oli hiljainen pimeä ja kiinni ihossasi. Mereltä puhalsi kova tuuli ja seurasit katseellasi kieppuvia lehtiä kunnes korvani kumisivat.
”Tiedätkö, olen vähitellen alkanut uskoa ihmisiin”, sanoit vielä ovella, kosketit kevyesti hiuksiasi ja suljit sitten itsesi talon hiljaisuuteen joka ulottui jo hartioittesi tasolle.
//Niin, ja vielä täysin asiaanliittymättömästi, löysin ihan kivan biisin taas kerran. Kuunnelkaa vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti