käkikellossa

Я живу, как кукушка в часах, 

Не завидую птицам в лесах. 

Herään harmaassa ja aina vain sinisempään valoon. Petaan pedin, kuuntelen aamua, laitan itseni peilin edessä vastaamaan mielikuvia. Ja joka aamu: hätistän kissat pois pöydältä, katson oppikirjoja pohtivasti aivan kuin haluaisin sanoa jotain, pakkaan laukkuun vesipullon ja pelikortin. 

 Заведут - и кукую.

Sateessa ulos: mäki, alamäki, liian nopeasti jyrkkiin mutkiin, perillä hiukset uudestaan järjestykseen. Unohdan hymyillä peilille. Kirjoitan muistiinpanoja, myötäilen ja ja nauran, suunnittelen ja kirjastossa rakastan juuri sitä hetkeä ja olen tabula rasa.

Знаешь, долю такую 

Лишь врагу  

 Pimeässä ja keltaisissa valoissa kotiin, kauhea nälkä, pian on jo ilta. Opiskelen vielä hetken, järjestän kalenterini ajan tasalle, juon teetä. Ennen nukkumaanmenoa täytyy hahmotella seuraava päivä juuri sellaiseksi millaisena sen haluaa kohdata.

Пожелать я могу

yhteys

Nyt haluaisin puhua puhelimessa liian pitkään, ensin kohti etelää ja sitten vielä kauemmas. Haluaisin juoda teetä jonkun kanssa välittämättä siitä että välimatka on suunnilleen kaukana. Voisin kirjoittaa sähköposteja ja järjestää kaiken mikä vaivaa tai tiivistää pulman tekstiviestiin. Voisin runoilla postikorttiin ja valita tuntemattoman taiteenystävän osoiteriveille.



Mutta minä kirjoitan tämän viestin.

Ja kirjeen, sen haluaisin lukea, myöhään ilallla kun ulkona on pimeä ja humina.

paperilaatikko

Taittelin äsken paperista laatikon. Ja luulen että se oli parasta mitä olen tänään tehnyt. Ei sillä että kaikki muu olisi ollut kurjaa tai tylsää, päinvastoin - olen ollut ihan valtavan reipas, hymyilevä, inspiroitunut, ilahtunut, nälkäinen, täynnä suunnitelmia, toiveikas ja utelias. Mutta silti, kaikkein parasta oli kun taittelin jostain turhasta mainospaperista laatikon ja katselin tyytyväisenä kuin syntyi kulma, toinen, seinät ja pohja. Nyt se on tuossa pöydällä ja odottaa että keksin sille käyttöä.



Kahden vuoden päästä Italia, kahden kuukauden päästä joulu, kahden päivän päästä vähän kevyempi olla, kaksi.

ihana lokakuu

Ympärillä on paljon kaikkea ja siitä kaikesta alkaa tulla koti. Tänne minä muutin ja yhtäkkiä sanon meneväni kotiin, edellisissä kodeissa tuntuu omituiselta ja haluan sinne missä on vaarin vanha radio, neuletyöt ja suunnitelmat.

Olen lähetellyt paljon postia ja neulonut sukkia. Haravoinut tädin pihan ja soittanut tärkeitä puheluita - haaveilen siitä että aurinko paistaa sisään huoneeseen jossa on minä ja kirja ja kuuntelija. En malta odottaa joulua, sitä että pääsee leipomaan pimeänä iltana, paketoimaan hyviä asioita ruskeaan paperiin ja viemään tärkeitä kuoria postiin. Maailman rauhallisin villapaitaihminen tekee aamulla keittiössä chailattea, sellainen tulee tästä joulukuusta.



Niin, oli myös syntymäpäivä. Se oli parasta, hyvä päivä. Rooma soitti aamulla, en lakannut hymyilemästä.

metsä puilta

Seison keskellä metsää eikä ole oikeastaan edes niin hiljaista. On viileää ja aurinko laskee koko ajan kauemmas, varjot pitenee mutta tämä osa mäntykangasta on varjossa, pimeää. Kaikkialla ympärillä on samanlaisia puita: harmaanruskeita, korkeita, oksia niissä on vasta ylhäällä. Latvassa käpyjä ja pikkulintuja jotka katsoo hätääntyneenä keltaisia saappaitani ja varoittavat muita. Joka puolella on samanlaisia puita ja jokaisen takana saattaa olla jotain löydettävää tai pelättävää.



Askelista lähtee turvallinen ääni kun harppoo sammalikossa. Yläpuolella, puitten latvojenkin yllä, taivas on viileänvaaleansininen ja vähän violetti.

häikäistys

Ajoin eilen oranssissa kotiin parhaasta kaupungista. Aurinko paistoi kauheasti silmiin. Onneksi siinä matkalla oli kuitenkin niin paljon metsää että edes välillä se esti sokaistumisen.

Oli Kate Bush, iltapäivä ja tunne siitä että jotain muutosta on tulossa. En vain tiedä vielä mitä muutosta, mutta ehkä se onkin tässä parasta. Luulen että se liittyy siihen että tämä on hyvä vuosi ja siihen että täytyy tarvita sitä mitä on nyt eikä haluta sitä mitä oli.



Hirveän äkäinen koira keskellä mäntykangasta ja kaikkine sattuman järjestämine yllätykseneni kaikki on hyvin kun aurinko laskee vähän eri kulmalle kuin kesällä.

päätökset

Ajattelin tänään hetken olevani totaalisen epäonnistunut ja että kaikki taitaa olla hukassa.

Mutta en kauaa, koska aloin ajatella haravointia. Ja koska haravoin kauan (ainakin yli tunnin, vau!) ehdin ajatella kaikkea muutakin. Ainakin huomista automatkaa, ensi viikkoa, syntymäpäivää, sitä että kuukausi on loppujen lopuksi aika lyhyt aika. Ja sitä että taitaa olla taas aika tehdä sitä mistä tulee onnelliseksi ja hengittää enemmän.



Rakastan nopeaa, hyvää ja halpaa, mutta toisaalta - jos aion todella opetella yhtä kärsivälliseksi kuin puu, täytyy arvostaa enemmän sitä hyvää mikä tulee hitaasti, sitä mikä juontuu siitä että tarvitsen, ei siitä että haluan.

Sääntö numero kuusi: älä halua, tarvitse.

aulassa

Katson ihmisiä aulassa. Luulen tietäväni heti että tuosta ihmisestä en pidä, mutta tuosta voisi tulla tärkeä, tuon haluan tuntea. Mutta minä vain katson, neulon samalla sukkaa ja kanssaihmisiä ärsyttää jatkuva kilkutus. Olisi helppoa puhua jos ei hengästyisi juostessa.



Tultaisiin tosi hyvin toimeen, sen näkee. Voisi olla asioista eri mieltä, tehdä asioita, suunnitella.

Mutta minä katson ihmisiä aulassa ja näytän kiireiseltä.

eksyksissä ei ole kiire

Pitäisi elää siinä hetkessä joka on tämän hetken reunalla ja katsella välillä uteliaana eteenpäin. Välillä voi pysähtyä ja koputtaa puuta, sitten taas menossa mutta tarpeeksi hitaasti että näkee maisemiakin. Kun kerran ollaan eksyksissä kaiken aikaa niin siitäkin voi ottaa kaiken irti.

Kerran oltiin pikkukaupungissa kaverin kanssa, kummatkin eksyksissä. Lähdettiin kävelemään asuntoalueille, kiipeiltiin aitojen yli ja lopulta juostiin jonkun toisen koulun käytävillä, etsittiin jotain tuttua. Oltiin niin eksyksissä, mutta lopulta joku osti meille suklaata ja sanoi että kävellään väärään suuntaan. Ei se niin vaarallista ollut.