juoksu

Olen nyt kaksi viikkoa juossut joka toinen päivä melkein kuusi kilometriä. Yllättävää ja yllättävän miellyttävää. Juoksen ajattelematta lainkaan jalkojani, vaan keskittyen enemmän nenään, suuhun, tiehen, vauhtiin. Siihen miten minä, juoksevana, olen mustiin puettu osa maisemaa jonkun toisen ikkunassa, vastaantulija kapealla tiellä, liikkuva piste kaukana maan pinnalla. Piste joka kiertää samaa reittiä myötäpäivään tai vastapäivään, sinnikkäästi. Hidastan matkan aikana kerran jyrkässä ylämäessä ja pysähdyn noin kolmeksi sekunniksi valtavan vadelmapensaan luona ja etsin yhden loppukesänmakean marjan. Viimeiset sadat metrit juoksen lujempaa, koitan saada itseni kiinni jaksamisen säännöstelystä, turhasta varovaisuudesta, juoksen niin lujaa kuin juoksisin aamuyön unessa pakoon.

En oikein tiedä pidänkö juoksemisesta ollenkaan. Luulen että on pakko juosta vielä muutaman kerran että voin kertoa sellaisen seikan varmuudella.