Koska junassa on hyvä kirjoittaa kuulumisia, ajattelin kertoa kuinka kaukaa olen palaamassa kotiin turkuun. Kävin kaukana Rovaniemellä joka on aina kaunis ja siellä näkee kauas kun menee seisomaan keskellä jäätä ja hengittää ilman että palelee. Ylikasvanut pikkukaupunki, käytännöllisesti pukeutuvia ihmisiä ja hymyileviä vastaantulijoita.
Ensin yllättävän punainen takki, lappilainen lämmin pipo ja rauhaa. Hiljaisuus jossa on vaivatonta olla eikä tarvitse olla yhtään mitään. On niin helppoa olla kun joku vaikuttaa vain tietävän tasan tarkkaan mitä tehdä ja mitä tarvitaan: toisinaan on pakko katsoa neljä jaksoa Gilmoren tyttöjä ja neuloa hitaasti, joskus valvoa, joskus torkuttaa vielä tunti, mennä tanssimaan, ostaa levy suklaata tai esitelllä tuntematon tuntemattomalle.
Hyvästien jälkeen hetki talvikävelyä valossa. Ostin vahingossa runokirjan seuraavaa seikkailua odotellessani ja aloin kerätä siihen hetkiä. (Ensimmäinen niistä: Istun vastapäätä onnellista päivää, mummot molemmin puolin ja minä olin jo lähdössä, kirja kainalossa.) Käytiin kirppiksillä, hyviä löytöjä ja sieviä esineitä, halpaa chailattea. Kaikesta huolimatta oli helppo olla, kämppä on sittenkin kotoisa, revontulia voi mennä katsomaan jos siltä tuntuu ja tuntea yhdessä että maailma suuri.
Vaikka ollaan niin pohjoisessa ja niin ajassa kuin etäisyydessäkin kaukana siitä mitä oli, silti kaikki muistavat riemukaaren alla istuvat, parvekepiknikin, maailman huonoimman elokuvan. On niin uutta että on asioita jotka muutkin muistavat suunnilleen samalla tavalla, niistä voi puhua ja nauraa. Etäisyys vain vie kaiken niin kauas, asioiksi jotka muistaa ehkä kun katselee bussinikkunasta ulos matkalla kotiin.
Nyt jälleen junassa. Kun kiidettiin tuulipuiston ohi, mietin sitä miten kirkas auringonvalo väsyttää ja katselin tuntematonta silmiin. Se tuntematn oli Mosambikista, tunsi Turun baarit ja kaikki pikkukaupungit joissa pelattiin jalkapalloa. Kertoi että Afrikassa asiat ovat niin toisin ja minä haluaisin ajatella niin. Mentiin kuitenkin eri juniin, ehkä törmätään vielä joskus.
On ollut niin pitkä matka että haluaisin istua hetken hiljaa ennen seuraavaa seikkailua. Mutta se alkaa jo tänään, täytyy purkaa laukku vasta huomenna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti