lempparipäivä

Taisin viettää juuri taas kerran aivan loistavan ystävänpäivän. Olen kierrellyt pitkin kaupunkia, hymyillyt ja yllättänyt. Aion nyt kertoa päivästäni mahdollisimman laajasti, siksi että oli niin hauskaa ja siksi että haluan muistaa tämän vielä huomennakin. Vaikka olin melkein koko päivän yksin, olen harvoin tuntenut oloani yhtä sosiaaliseksi. Ja vaikka en tehnyt oikeastaan mitään erityistä, päivästä tuli aika ihmeellinen. (Se tosin saattaa johtua myös siitä että laitoin tänään kiharat, silloin koko maailma näyttää aina vähän iloisemmalta.)

Matkalla kohti kaupunkia en oikeastaan tehnyt mitään erityistä, mitä nyt jätin vaaleanpunaisia sydänlappuja kannustavine teksteineen bussipysäkille, bussiin ja rappukäytävään. Bussissa oli hyvä tunnelma, joku näki katseeni liimattuani sydänlapun ikkunaan ja kiinnostui.

Pysähdyin tuomiokirkolla koska halusin käydä istumassa kirkossa kirjoittaakseni muutaman uuden sydänlapun. Sisällä kirkossa oli tosi siistiä, hiljaista ja humisevaa. Jokin venäläinen turistiryhmä oli tutustumassa kirkkoon, pidin niille ovea auki kun ne lähtivät sieltä, yhtä aikaa kuin minä: kiittivät venäjäksi ja minä hymyilin sievästi. Kadulla jatkoin hymyilyä ja hymyilin vastaantulijoille sen verran kuin viitsin ja välillä yritin tavoittaa ohikulkijan katseen mikrosekunniksi - vaikea tehtävä kun kaikki tuijottavat tiukasti eteensä. Hauskaa oli kuitenkin tarkkailla ohikulkijoita: näin aika monta nuortamiestä kukkakimpun kanssa ja useamman kantamassa pientä kultasepänliikkeen pussia. Terveyskeskuksen ovella mies huolehti vaimon laittamaan hanskat käteen: "Saat vielä keuhkokuumeen!" ja kahvilassa istui monta isää lapsineen syömässä leivoksia.

Saavuttuani viimein keskustaan, aloitin valokuvausmissioni toteuttamisen. Aioin etsiä jonkin sopivan kohteen: kaveriporukan, työkaverit, pariskunnan tai vaikka koiranulkoiluttajan koirineen ja ottaa heistä polaroidkamerallani hienon kuvan, ystävänpäivän kunniaksi. Kuvan kohde saisi pitää. Ensimmäinen yritys epäonnistui ja sain kieltävän vastauksen. Seuraavaksi valitsin kuitenkin helpomman kohteen: joukon ehkä yläasteikäisiä tyttöjä. Ilahtuivat ja hämmentyivät silminnähden, mutta hymyilivät sievästi kuvassa. Tästä rohkaistuneena kuvasin myös yhden pariskunnan, josta toinen osapuoli oli innokas kuvattava ja toinen sangen epäilevä. Viimeisenä löysin työkaverukset ja kuvasin heidät - olen varma että tästä otoksesta tuli kaikkein paras ja hymyiltään aidoin. Ehkä tavallisin reaktio esitettyäni asiani oli "Hä, ai miksi? Mihin se kuva tulee?" mutta selitettyäni ideani uudestaan useimmat tuntemattomat alkoivat hymyillä - viimeistään sitten kun saivat kuvan itselleen.

Jossain vaiheessa, kun räntäsade oli kauheimmillaan ja alkoi jo vähän pimetä, suuntasin kohti rautatieasemaa. En oikeastaan ollut ajatellut mitään tarkempaa suunnitelmaa sitä varten, mutta päätin mennä sinne istumaan. Onneksi menin, siellä oli hauskaa. Saavuin hiljaiseen odotussaliin, tarkastelin hetken lähtevien junien aikataulua ja sivusilmällä vilkaisin keitä salissa oli: muutama nuori jätkä, yksi vanha pariskunta, nainen koiran kanssa ja nainen ilman koiraa. Istuuduin samalla penkille pariskunnan ja koirattoman naisen kanssa joka pyöritteli tyhjää postikorttia käsissään. Sitten tein jotain mitä en yleensä tee: aloin jutella koirattomalle naiselle, täysin tuntemattomalle ihmiselle. Ja se oli tosi mukava tyyppi, puhuttiin siitä miten asemalla kaikki on liikkeessä ja miten mukava Turku on. Viikonlopusta ja kämppiksistä.

Kun koiraton nainen lähti, päätin vaihtaa kameraani filmin. Se ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen projekti, koska en todellakaan ole erityisen lahjakas minkään teknisen laitteen kanssa. Lopulta kuitenkin vaikutti siltä että olisin ehkä saattanut onnistua ja kuin tilauksesta viereeni oli operaation aikana istahtanut vanhempi nainen ja pieni tyttö kokovaaleanpunaisessa asussa, ilmeisesti naisen lapsenlapsi. Päätin testata oliko filminvaihto onnistunut ja kysyin saisinko ottaa valokuvan naisesta ja lapsesta. Ja sainhan minä! Kuvasta tuli hieno, ipana oli oikein mielissään siitä. Filmin kehittymistä odotellessa kävimme myös oikein miellyttävän keskustelun naisen kanssa - muun muassa kameroista ja päiväkodeista. Asemalta lähtiessäni ajattelin, että haluaisin oppia juttelemaan randomien asemallahengailijoiden kanssa yhtä sujuvasti kuin nainen jutteli minun kanssani.

Viimeisenä suuntasin kirjastoon. Matkalla kävelin vielä keskustan halki ja otin kuvan italialais-suomalaisesta pariskunnassa. Molemmilla oli hauskat vaatteet. Nainen vaikutti ensin aika torjuvalta, mutta kun vaihdoin kielen italiaan (Vorrei fare una foto di voi!) ja kielimuuri kaatui, sain luvan kuvata. Grazie, prego. Perillä kirjastossa en tehnyt paljoa, jätin sydänlappuja vähän joka puolelle ja tarkkailin niitä ihmetteleviä tätejä. Hetken istuin lehtienlukutilassa ja kirjoitin kirjeen kirjastotädeille ja -sedille: kiitin, kehuin kaikkea ja kerroin parhaan muistoni kirjastosta. Oli mukavan rauhallista ja seinällä 800 kilometrin päästä tuotuja lasten piirrustuksia.

Kuten olen muutaman kerran maininnut, kylvin koko päivän lappuja
vähän joka paikkaan ympäri kaupunkia. En todellakaan tiedä kuinka monta kirjoitin, mutta vain yksi on enää jäljellä. En myöskään muista tarkkaan mitä kaikkea kirjoitin lappuihin, mutta tämän postauksen kuvituksena on joitakin tekstejä joita ainakin käytin.

Ilta päättyi teehetkeen maailman parhaan naapurini kanssa. Väsytti, mutta oli ihan huippua kuten aina. Nyt väsyttää vielä enemmän, mutta ainakin olen tehnyt kaikkeni huomatakseni että maailmassa on ehkä muitakin kuin minä.