torstai 7. tammikuuta 2010

Tämän täytyy olla torstai

Tätä voisi jo sanoa todella tavalliseksi päiväksi. Kuten varmaan aika moni muukin, nousin tänään hieman valittaen ylös, puin ja meikkasin liian kauan ja lopulta söin jotain leipää vähän turhan kiireessä, sillä toki sopivan huivin valinnalle oli jätettävä aikaa. Kipitin lukiota kohti, mulkoilin autoilijoita ja saavuin viimein koululle.

Hengasin vähän, opiskelin aika epäahkerasti koska en jotenkin jaksanut keskittyä, hengasin, ahdistuin väenpaljoudessa, opiskelin ja inhosin vähän aikaa ryhmätyöskentelyä filon tunnilla, marisin kun eräät nimeltä mainitsemattomat kaverit eivät olleet koulussa, lounastin, opiskelin vähän lisää laskien minuutteja, kävin hakemassa turhan lapun ropolta ja lähdin kämpille.

Kämpällä katsoin pahasti tiskejä ja otin keksin. Lisäsin vaatteita (täällä oli vähän kylmä) ja datailin samalla kun tein läksyjä. Marisin vähän ja jossain vaiheessa lähdin kaupungille. Hain (kamalaa!) roskaruokaa ja piipahdin henkkamaukalla. Hytisten palasin taas kämpille, söin ja palasin dataamaan. Sormet menettivät tunnon pakkasessa. Keskityin vähän aikaa rumpukomppeihin. Harkitsin tekeväni muutakin järkevää. En kuitenkaan jaksanut ja tapoin aikaa.

Onko tuo tylsää?

Ei sentään, sillä herätessäni tänään oli jotenkin seesteinen olo, ehkä se johtui siitä että herätysääneni oli vaihtunut. Pukeuduttuani katsin peiliin ja näytin ihanalta. Näytin ihanalta koko päivän. Kun kävelin kouluun, ei ollut liian kylmä eikä satanut lunta! Poskia vähän paleli, mutta onneksi ei tarvinnut väännellä kasvoja mitenkään. Heti naulakoilla kohtasin kaverin ja ensimmäisellä tunnilla oli mukava opettaja.

Ne kaverit, jotka vaivautuivat olemaan koulussa, olivat kivoja tänään ja ilahduin. Randomi hymyili. Filon tunnilla minulta ei kysytty kertaakaan ja saatoin rauhassa miettiä omiani sen aikaa kun ei tarvinnut puhua ryhmän kanssa. Ruokailussa oli hauskaa nauraa ja yllättyä uusista kampauksista. Kemiantunnilla taisin oppia jotain! Ropo ei kestänyt kauaa ja ropoluokan ikkunatkin olivat ihan sairaan kauniit: täynnä pakkaskukkia ja ikkunalaudoilla ulkona oli pienet lumikinokset.

Pääsin muita aikaisemmin koulusta. Olin reipas ja kommentoin blogia. Keksi jonka söin oli herkullinen.
Läksyt olivat melkein kaikki helppoja, pikaruokapaikassa oli sairaan kiva myyjä, minun ei tarvinnut käydä kaupassa, kämpällä oli kiva hyppiä kaksi neuletakkia ja viltti ympärillä. Ruoka oli hyvää ja datailu edelleen hauskaa. Kokeilin uusvanhaa laatikkoradiotani, pidin siitä. Kirjoitin tätä ja kyllästyin ja ajattelin että on ihan ok lopettaa.

Minä haluaisin tietää miksi joskus on siis sairaan vaikeaa olla mielissään. Nyt tuota kirjoittaessa se tuntui helpolta, mutta nyt kun mietin tarkemmin en ole varma. Tämähän vaatii jatkuvaa keskittymistä, että muistaa olla valittamatta ja miettiä hymiötä isovarpaassa ruumishuoneella. Koko ajan pitää muistuttaa itseään jostain positiivisista lauseista ja miettiä kaikkia hienoja hetkiä. Ainakin tällä hetkellä, toisinaan positiivisuus on niin helppoa.
Tosin olen aina pitänyt siitä pessimistinen optimismi jutusta. Toisaalta todella optimistista mutta kuitenkin riittävän pessimististä.

Huomenna voisin kuitenkin harkita todella positiivista asennetta ihan kaikkeen, koska huomenna on musiikkia. Minähän pidän siitä, eikö? :)

3 kommenttia:

keas kirjoitti...

Hymiö isovarpaassa ruumishuoneella ei ole ollenkaan positiivinen asia. Se on korni ja mauton, eikä varmasti tuo hiukkaakaan iloa kuolleen omaisille.

katriparka kirjoitti...

keas: en ajattelut muuten yhtään omaisten kannalta. Vaikka en kyllä itse varmaan pahoittaisi mieltäni moisesta.

Luulen että jos itse pitäisin hymiötä isovarpaassani tuolloin, tarkoitus olisi varmaan lähinnä itsekkäästi ajatella pystyvänsä viestimään jotain vielä kuolleenakin. Sitä asiaa mistä itse pidän, hymyä.
Hymy on positiivinen asia. Yleensä.

Ja toisaalta siinä hymiössä olisi myös jotain voitonriemuista, vähän sellainen että "hahaa, olen tässä kuolleenakin vielä mielissään, entä sinä?"

Enkä väitä että tämä ajatteluni olisi erityisen looginen. Lähinnä tätä omaa musta tuntuu elämää.

keas kirjoitti...

Nyt kun olen huomattavasti enemmän tolkuissani olen kyllä samaa mieltä kanssasi. Ei siinä hymiössä olisi mitään vikaa ja se voisi itse asiassa tuoda jotain lohtua, jos sen voisi nähdä kaiken kuoleman keskeltä. Eli toisin sanoen ainoastaan ulkopuolinen voisi nähdä sen. Omaisia kun ei ruumishuoneelle päästetä ja silloin kun kuollutta mennään katsomaan, hänen varpaansa ovat visusti valkoisen peitteen alla.

Ihmeellistä, miten alle viikossa voi muuttua näin. Nimittäin tuota viestiä kirjoittaessani kiehuin raivosta ja ajattelin, että miten voit väittää, että mikään voisi piristää jos joku on kuollut.
Nyt hymiö isovarpaassa on jotenkin lohdullinen ajatus.