Tie on tumma kuin taivas, lumi on sulanut ja välillä olen tuntevinani pienen heikon sateen. Ilma tuoksuu marraskuulta, syyskuun pimeimmiltä sadeilloilta. Kävelen kuin en koskaan olisi kävellyt, keksin kiertoteitä ja pidempiä reittejä, tyhjänpäiväisiä toimitettavia asioita että voisin vielä kävellä vähän pidemmälle. Tuulee kauheasti ja ajattelen että tässä säässä olisi helppo itkeä, jos olisi jotain itkettävää.
Nurkkapöydän ääressä olen ylpeä siitä että otin omaa aikaa ja karkasin. Luen kirjasta kaksi kolmasosaa, välillä nostan katseeni ja hengitän muutaman kerran, tunnustelen pulssia. Punaviini lämmittää vielä kotimatkallakin kun tuulee entistä kovemmin selän takaa. Hypin kevyesti jalkakäytävän reunalta alas ja takaisin. Sää yrittää edelleen houkutella sentimentaalisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti