perjantai 2. lokakuuta 2009

Kolmastoista

Nyt tulee pahaa jälkeä. Huomaatteko että kirjoitan kolmattatoista merkintää perjantaina. Pitäisiköhän siirtää tämä huomiseen? Ei varmaan, minulla on nyt tällainen olo. Saatan olla vähän sairas, mutta en pahasti. Vähän hassu olo.

Aion katsoa ehkä tänään elokuvan, toivon siltä oikein paljon elämyksiä ja oivalluksia. Varsinkin olemisesta ja ajasta, elämän tarkoituskin olisi kiva aihe. Onko väärin, jos ei luo itselleen tavoitteita? Tai siis, toki luon pieniä tavoitteita, mutta niiden saavuttaminen ei ole mitenkään kovin tärkeää minulle. Haluan oppia italiaa, mutta minulle on ihan sama opinko sitä loppujen lopuksi, ei se ole niin tärkeää. Ehkä logiikka on siinä, etten tee mitään mistä en pidä, mutta toisaalta minä myös tiskaan. Olisipa hauska joskus olla ajattelematta. Haluaisin oppia meditaatiota.

Mikä sitten on tärkeää?
Minä pidän niin tärkeänä. En minä tiedä, sitä mikä milloinkin tuntuu tärkeältä. Tarvitaanko elämässä tiettyjä käsitteitä minkäkin asian tärkeydestä? Ei. Kai. Jos siltä tuntuu.

Jos siltä tuntuu.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ollaanko? En muista sinua. Tai no kyllä nimimerkkisi oli jotenkin tuttu, mutta että millainen keskustelu? Ensin tulisi mieleen Novellistit, mutta jos et miellä minua kirjoittajatyypiksi, se tuskin oli se. Ja osaatko muuten perustella, mikset miellä? Minusta tuntuu, että tungen sitä joka väliin ja koko ajan. Että kirjoittaminen on kaikki kaikessa.

Kiire bändikämpälle istumaan iltaa poikaystävän ja isoveljen ja heidän kaveriensa kanssa. Vaan en minä mennyt. Isoveli oli palauttamassa Twilightia, kun sai ylipuhuttua minut katsomaan sen. Ja maksamaan myöhästymismaksun, jos Ärrän myyjä sitä ymmärtää huomenna pyytää.
Nyt pitäisi varmaan käydä sanomassa anteeksipyyntöni kaikille, joille olen Twilightista valittanut. Se oli nimittäin hyvin hyvä elokuva. Loppu oli vain tosi ällöromanttinen, mutta Radiohead loppumusiikkina pelasti kaiken.

Nyt minulla olisi taas kiire samaan paikkaan. Poikaystävä soitti, myönsin että leffa loppui jo ja lupasin tulla kohta. Ja silti istun tässä yöhousuissa enkä tee elettäkään lähteäkseni. En oikeastaan jaksaisi, on raskasta vaihtaa farkut ja mennä ulos kylmään ja pimeään, peruuttaa auto ahtaasta kolosta ja perille päästyäni etsiä pimeydessä kännykkä ja käskeä jotakuta tulla avaamaan ovi. Ja siellä on varmasti kylmä, liian vähän tuoleja ja liian paljon ihmisiä. Ja suunnitelmat etenevät varmasti baariin.

Nyt on pakko lähteä. Tämä jäi pahasti kesken. Kirjoitan myöhemmin lopun. t.keas (en jaksa kirjautua)

Tässäkin tekstissä mihin kommentoin on muuten aikaa. pidän lyhyistä lauseista. Hermolepoa. Nam.

ps. mitä sängyllesi on tapahtunut?

keas kirjoitti...

Oho totta kai kopioimani kommenttisi jäi näkyviin, kun lähdin kiireessä.

Mutta joo. Minäkin pidän lyhyistä lauseista. Ainakin välillä, silloin kun olen lukenut paljon Peltirumpua, kirjoitan älyttömän pitkiä virkkeitä, joiden puolivälissä ehtii jo unohtaa alun. Mutta en pidä pienistä alkukirjaimista lauseen alussa.

Minulla ei ole koskaan ollut sänkyä (koskaan tarkoittaa ettei ikinä siinä talossa, jossa äitini on asunut viimeiset 7 vuotta), pelkkä epämukava vuodesohva. Tai no en minä mitään jousituksia ja pehmeyttä kaipaa, mutta toivoisin, että nukkumapaikka pysyisi koossa. Ja ettei se olisi liian lyhyt käsinojien takia.

Eilinen saamattomuusongelmani muuten ratkesi helpolla. En välttämättä olisi koskaan noussut tältä tuolilta kirjoittamasta sinulle viestiä, ellei kaveri olisi soittanut ja pyytänyt minua heittämään jotain random jätkää rautatieasemalta keskustaan. Minä tietty lähdin siitä paikasta ja luonnollisesti menin herran heitettyäni sinne bändikämpälle istumaan iltaa. Ihme kyllä minä ehkä eniten halusin baariin. Ja tuntuu, että grillijonossa ruokaa odotellessa minulla, ainoalla selvällä, oli kaikkein hauskinta. Myyjä varmasti luuli, että minä olen ainoa joka on humalassa.