Kun eristää itsensä kolmeksi viikoksi elämään vain puoliksi omaa elämäänsä, alkaa tulla ikävä. Ikävä vähän kaikkea. Ensiksi sitä kaipaa tuttuja tavaroitaan ja rutiineja: sälekaihtimien avaamista aamulla (hei naapurit, tervetuloa ihanaan aamuun!), vedenkeittimen napsautusta päälle, kissojen hätistelyä neuletyön kimpusta, omaa mukavaa huonetta kaikkine kauniine tavaroineen.
Ja sitten kun on kehittänyt hyvät rutiinit jotka sopii tänne, alkaa ikävöidä ihmisiä. Ei välttämättä edes niitä joita ikävöi rutiinin takia, sen takia että niitä näkisi joka päivä, vaan niitä joita näkee harvoin, jos enää koskaan. Kurssikaveria vuoden takaa, se oli niin mukava. Maailman parasta naapuria, bussissa bongattua salaliittolaista, kesän hauskimpia työkavereita. Ikävässä ei vain saisi alistua tilanteeseen. Aina voisi ottaa yhteyttä. Kukapa ei haluaisi tietää olevansa kaivattu.
Mutta minä palaan pian elämääni ja sitten ikävöin ympäröivää hiljaisuutta ja meluavaa vedenkeitintä ja lautapelejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti