Koko päivän paistaa aurinko. Aamulla käydään kävelemässä jokirannassa ja katselemassa jäitä, valtavia jäälauttoja jääneenä maihin. Lumihanki ei kestä jalan alla, tuoksuu maa, vahva rouste ja kuiva kylmä heinä. Ei tuule ja voi kulkea pipotta huhtikuusta lainatussa maisemassa.
Samassa maisemassa auton ikkunoista katsottuna on häikäisevintä aurinko, sellanen ettei valosta edes erota missä kohti itse aurinko on ja missä kohti vain valo. Kaupungin kaduilla kävelee vastaan tuttuja jotka tunnistavat uudesta piposta huolimatta. Haen kirppikseltä uuden viikonloppulaukun, etsin kauniita kortteja niitä löytämättä, yritän kuunnella jotain sellaista mitä kuuntelin vielä lukiossa.
Ennem hämärää lähden kiertämään kylän, merkitsemään sen rajat vielä kerran askelilla, nopeilla askelilla jotka pysähtyvät vain silloilla ja silloin katselen veteen, mietin että jokien vesi on aina kauempana talvisin. Kaikki on niin sievää. Koirat haukkuvat toisilleen omilta pihoiltaan, haukku kaikuu pikkupakkasessa ja aurinko on niin punainen että huomenna ilma viilenee. Kävelen ja kävelen kunnes pimeä laskeutuu ja aivan kotitiellä käännyn vielä metsäpolulle. Polun päässä on jo aivan pimeää, lämmin hämärä ja sinne minä juoksen niin lujaa kuin jaksan, pysähdyn ja kuuntelen hetken miten hengitys tasaantuu luonnollisen epätäydellisessä hiljaisuudessa. Käännyn ja kävelen loppumatkan koirien edelleen haukkuessa, on jo hämärää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti