Ennen töitä, puoli kymmenen aikaan aamulla, istuin penkillä torin laidalla ja ajattelin hatarasti. Hatarasti, koska suoraviivaisia mietelmiä häiritsee ångest, enkä edes tiedä miksi. Ajattelin punottuja pyöränkoreja joissa kuljetetaan ruokaostoksia, loskaisia siltoja ja vaihtareita joiden kengät kastuvat syksyisin. Ajattelin sitä miten keskellä kesää on niin hukassa, kun ei tiedä mitään ja aika kuluu, liian hitaasti ja liian nopeasti. Että mitä sun pitäisi tehdä, että me juoksemme lujempaa kuin uskoisi, että metsä palaa rajan takana.
Olin jo saman aamun aikana yrittänyt montaa piristymistekniikkaa. Olin pyöräillyt lämpimässä tuulessa pitkin katuja, herännyt ajoissa, syönyt aamiaiseksi parhaan leivän ikinä, lukenut lempiblogeja, tarkkaillut ihmisiä, lähettänyt paketin ja jättänyt vaaleanpunaisia lappuja muiden löydettäväksi. Mutta silti - saavuin työpaikalle ja sähköt oli vielä poikki ja ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen seisoin yksin pimeässä. Kaikki oli niin liian lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti