hiljaa

Olin viime kesänä töissä tylsällä leirintäalueella. Siellä oli oikeastaan aika helppoa, paitsi silloin kun puhelin soi. Se oli ehkä kamalinta, kun se soi ja soi ja soi ja lopulta siihen oli pakko vastata ja yrittää saada jokin asia hoidettua ilman että näki mikroilmeitä tai eleitä tai muuten mitä se toinen oikein ajattelee. Olla säteilevä, mukava, ilman että sitä pystyi näyttämään sievällä hymyllä. Olin ihan pulassa.

 

Koska minä en oikeastaan puhu kauheasti, en puhelimessa pelottaville asiakkaille tai muutenkaan. En sano mitään ystävällisille myyjille, en esittäydy uusille huipuille tyypeille, vaikenen jos samassa pöydässä istuu enemmän kuin kolme ihmistä. Saatan lähteä hammaslääkäriin jos vastauksia käydään riveittäin läpi. Tai sitten vain teen katoamistempun, sulaudun taustaan ja katson muualle, neulon niin tarkasti että ei ole enää mitään muuta kuin yksi oikein yksi nurin, langankierto.

 

On helpompaa olla vain hiljaa, koska puhuminen liian monelle tai sellaiselle joka on kuin liian ylös nostettu kivikasvopatsas, se on ahdistavaa. Kauhean ahdistavaa. Ja kun on hiljaa on enemmän aikaa nähdä ympärilleen. Ehkä siksi että ei tarvitse kiinnittää huomiota itseensä tai siihen mitä tekee, miltä näyttää, miltä kuulostaa. Voi tarkkailla muita ja kuunnella tarkkaan. Huomata että pilvet liikkuvat kauhean nopeasti ja että joku katsoo vasemmalle vaikka puhuu tulevaisuudesta - kertoo satuja siis. Ja kuulee välillä sellaistakin mitä ei sanota, sellaista mikä sanotaan toisessa huoneessa ehkä hetken päästä mutta ilmaistaan jo nyt artikulaation heikkoudella.

Pitäisi kuitenkin osata puhua. Avata suunsa jos jokin on väärin, epäreilua. Tai jos haluaa puhua jostain niin ettei se kaikki ole vain valtava, epämääräinen kasa ajatuksia jossain silmien takana. Mutta sitä minä en aina osaa. Ja siitä ei seuraa muuta kuin muille hankala mutta minulle mukava mykkyys jonka aikana ikkunan ohi ehtii lentää kuusi lokkia ja kello kulkea ainakin kuusikymmentä kertaa itsensä ympäri. Lopulta hymy, yritetään ensi kerralla uudestaan tai sitten ei koska minä en halua käyttää aikaani hiljaa istumiseen tai ainakaan puhumiseen koska se mitä sanon ei kuitenkaan olisi mitä ajattelen vaan jokin vääristynyt kuvaelma siitä.

 

Joskus vain on sellainen erityisen hiljainen päivä että kaikki vaimentuu. Silloin en halua sanoa sanoja vaan katsoa kasvoja jotka sanoo sanoja kuulematta yhtään mitään. Mutta sitten kuitenkin tietää että on olemassa ja joku toinen on olemassa ja sanat vain siinä välissä.

 // Любить иных - тяжелый крест,
А ты прекрасна без извилин,
И прелести твоей секрет
Разгадке жизни равносилен.