fokus

Havahduin vähän aikaa sitten siihen, että jos maailma loppuisi tänään, olisin ehkä vähän pettynyt. Että en sittenkään elä nyt, tässä, niin onnellisena että maailmanloppu ei olisi maailmanloppu. Jos maailma loppuisi nyt, niin olisin niin tyytymätön siihen mihin käytän aikani, siihen miten en priorisoi ihmisiä asioiden edelle ja miten laiska olen kirjoittamaan ja soittamaan ja järjestämään hymyjä.

Pitää keskittyä. Pitää keksiä neljä asiaa päivässä, pitää hymyillä neljästi päivässä siksi että haluaa (eikä siksi että pitää). Pitää osata olla kiitollinen ja iloinen siitä mitä on: pyöräilystä kotiin aamuseitsemältä, siitä että näkee jäniksen, yllätysvieraista, tyhjänpäiväisistä juttutuokioista, siitä että voi olla avuksi. Koska niissä on se mitä elämässä juuri silloin on - ja jos se ei miellytä niin osata keskittää fokus muualle, muuttaa jotain koska happiness is the way. 

Tänään: yllätykset, oman maan mansikat, voitonriemu aamuseitsemältä, sinä.

kivenhakkaaja

Haluaisin siirrellä vuoria ja kivenlohkareita, murikoita ja soraa. Kompastuskiviksi sinne missä tarvitaan aikalisää, lisäämään korkeutta kun tarvitaan enemmän näköalaa, sillaksi virran yli, näyttämään missä on kivenheiton päässä. Muovailla tilannetta kuin muurari, kivenhakkaaja, tuuli tai vesi, vääjäämättä.

You're not alone in this but i can't move mountains for you ja tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin ja se on se mikä tekee äänensävystä terävän ja sanoista piikikkäitä. Tosiasioita jotka jätetään huolimattomasti hyväksymättä.

merisää

// Pitkästä aikaa rannalla, tuulessa ja on niin kylmä. Sitä haluaisi vain kävellä hitaasti mereen ja uskotella itselleen että pää pysyy pinnan yläpuolella. Lopulta olisi kuitenkin niin vaikeaa nousta vedestä - märkää ihoa palelisi tuulessa vielä enemmän.

Katson haita arvioiden, haastaen. Se luulee että minusta ei ole enää tähän enkä pysty mutta minä jaksan ja ajattelen meriruohoa ja syvyyttä ja merivirtoja, kutsun sitä ja katson ilmeettömänä kun meri muuttuu mustaksi.

enää seitsemän tuntia

Tänään pitkästä aikaa kotikotiin, pitkästä aikaa junaan ja matkustamaan. Kaiken lisäksi vielä illalla, silloin kun valo on pehmeää ja kaikilla on pitkä päivä takana. Asemat kulkee ohi, juna kulkee metsän läpi, perillä tuntuu siltä kuin olisi matkustanut pitempään kuin onkaan. En malttaisi odottaa, silloin kaikki on aina niin hyvin ja on aikaa ajatella.

Kuitenkin - outoa mennä taas takaisin. Olen halunnut niin pitkään pois että nyt en enää osaa haluta takaisin. Tai jos haluan, niin en vain näe mitä yhteistä minulla on tai missä metsässä kulkee muurahaistenpolku parhaille marjapaikoille. Tietysti on hauskaa että pienet kissat parveilevat jaloissa (jos kissat nyt ylipäätään parveilevat) ja että tietää tarkalleen kuinka monta askelta on huoneen ovelta toiselle. Ja siellä on taas kaukana kaikesta ja näkee kauempaa jos jaksaa katsoa - hyvä viikonloppu.

kesäolo

Ostoskeskuksessa soi la camisa negra, ohikulkijoiden korkokengät kapisee tahtiin ja suoristelen poistotuotteiden pinoja. Tekisi mieli pyörähtää pari kertaa salaa tai järjestää yksinäinen flash mob toistaiseksi autiossa myymälässä. Joku kävelee ohi hypähdellen, ihan kuin sen olisi vaikea pysyä maan pinnalla, että sen pitäisi oikein ponnistella että askel askeleelta conversen pohja kohtaisi harmaan lattian.

Minä olen hyvällä tuulella koska oli vapaapäivä ja hyviä ihmisiä. Pitkästä aikaa leivottiin keksejä keskellä yötä ja intoiltiin, istuttiin nurmikolla ja ajateltiin sitä että näin siinä sitten kävi. Illalla soitin vielä toiseen suuntaan ja ajattelin jonkun toisen tulevaisuutta ja sanoin että kyllä kaikki selviää. Koska kaikki selviää kun tekee jotain, lähtee ulos ja muuttaa edes jotain, jos ei muuta niin tyyliä.

kartalla taas

Olisin jo valmis unohtamaan jatkuvan muutoksen, muuttamisen, muuttumisen. Mutta silti se on taas edessä, uusi alku ja uudet ihmiset ja uudet asiat - innostus, miettiminen, kohtaaminen. Pitäisi hoitaa asioita, soitella puheluita ja kirjoittaa tylsiä asioita ruotsiksi, lähettää asiakirjoja ja todistuksia. Minä en vain vielä haluaisi tarttua toimeen vaan tuijottaa sitä mikä on edessä ja tottua ajatukseen - että kaikki muuttuu taas ja minä muutan kai viidettä kertaa, unohdan kaiken kolmatta kertaa.

Kaikessa häkellyksessä hyvää on kuitenkin se, että nyt minulla on jotain mihin sijoittaa kaikki se mitä haluan, ympäristö ja olosuhteet. Haluaisin asunnon johon on hyvä tulla päivän jälkeen, keittiön jossa on tilaa teehetkille. Ihmisiä jotka ovat muualta kotoisin, jotka juhlivat ja ottavat tosissaan. Haluaisin sievän nahkalaukun ja uudet kengät. Ja haluaisin että takana olevien siltojen toisella puolella ovat ne jotka jäävät muualle ja että niillä riittäisi rahaa postimerkkeihin.

Vaikka toisaalta tämä ei ole alku koska minä en polta siltoja takanani enkä edestäni enkä muilta. Se mikä on nyt taas edessä on vain jatkoa siihen mitä on nyt, tarina ja tie ja vanhanaikainen kartta ilman nuppineulaa.

lammastarhuri

Jossain vaiheessa keskustelua tulee aina se hetki kun ymmärrys toisen pupilleissa katsoo muualle. Siinä vaiheessa kun se mitä on pitänyt sanoa on sanottu, se kun siihen reagoi. Odotukset on aina niin korkealla kun puhutaan salaisuuksia, kun pitäisi ymmärtää ja ilmaista. Mutta silloin olen kuin lammas, katson, jauhan ilmeettömänä kasteenraikasta ruohoa ja lopulta muistan hymyillä. Koska jos asia on musta, minä en pelkää mutta mietin.

Mietin sitä kun ei voi puhua. Tai sitä kun puhutaan, keskellä yötä chatissä, sitä kun vielä vuosien päästä on syyllisyys. Koska silloin kun ne katse kääntyy sisäänpäin ei pysty enää katsomaan silmiin ja aloitteellisuus on mahdollista vain sisältäpäin, oikeissa olosuhteissa. Sitten minun täytyisi lampaan asemasta olla puutarhuri, tuoda vettä ja valoa ja puhetta että katse taas kääntyisi, että voisin sanoa sen mitä pitää tai jättää sanomatta sen mikä polttaa.