lauantai 17. huhtikuuta 2010

Koira joka juoksi katolla

Viikonloppua ja silleen.
Kävin tänään kevätkävelyllä H:n kanssa, käytiin katsomassa kaikkia lempipaikkoja, palelemassa ja juoruilemassa ihan vähän. Olimme molemmat kyllä niin väsyneitä, että hyvä kun pysyimme hereilläkään. Tarkemmin ajatellen saatoimme kävellä unissammekin koko matkan. Oli ihan hauskaa ja sellaista rentoa, kiireetöntä. Tämä paikka on niin kuihtuva että täällä on välillä ihan hiljaista, lukuunottamatta meitä kahta jotka kävelevät kylän läpi ja taskussa soi musiikki. Ja koulurakennus katsoi meitä ihan hiljaa ja vakavana. Ei se kaatunut päälle, koska näin on parempi.

Kun kävelin poispäin H:n kotoa, kokeilin viimein yksinpuhumista. En kuitenkaan uskaltanut puhua suoraan hiljaisuudelle, vaan kuuntelin samalla jotain musiikkia taustalla. Oli oikein miellyttävä keskustelutuokio. Puhuin koirasta joka kävelee katolla ja metsästä joka katosi. Pohdin hieman yksilöä ja yhteiskuntaa, maailmafiilistä, kenkiäni, sitä mistä tässä voi olla kyse ja analysoin ihan vähän koulurakennuksen katsetta. Ja se oli hienoa, vaikka toistinkin aika paljon sanoja "tai siis", "en tiedä" ja "tarkoitan että". Kokeilkaa jos jaksatte, se oli ihan kivaa vaikka varmaan aika hyödytöntä.

Mutta haluan kuitenkin kertoa siitä että vähän ennen. 

Tunsin kerran ihmisen, joka oli oikein hieno. Sitten aika kului ja en enää tuntenut häntä. Puhuimme joskus ja hän sanoi että haluaa että kaikki on niinkuin ennen, että minä olisin kuin ennen.
En suostunut.
Olinkohan oikeassa. En minä halunnut että kaikki olisi kuin ennen, vaan että juuri nyt olisi hienoa.
Niin, vitsi meni jo. Taidan kirjoittaa sille tyypille joskus.

(Joku on ensi heinäkuussa jossain missä saattaa olla aika parasta. Biisi on ihan vain vinkki.)



//
Ja silloin kun mä kävelin mä tiesin että voisin kävellä niin kauan kuin haluaisin mutta en silti olisi kaukana. Katolla istuva koira näkisi aina.

Ei kommentteja: