keskiviikko 10. helmikuuta 2010

En tajunnu

Syön tässä kuivahedelmiä (löysin niitä kaapista, mistä lie ovat tulleet sinne) ja toivun läksyjen tekemisen aiheuttamasta valtavasti ärsytyksestä. Ette usko, teki niin mieli mennä ulos huutamaan kun italianläksyjä oli yksi tehtävä liikaa enkä tajunnut mitään.

Tänään oli aamulla aika hienoa. Koulu alkoi tuntia myöhemmin, joten pääsin kerrankin nukkumisessa siihen parhaaseen univaiheeseen. Heräsin nimittäin aamulla siihen, että puhuin unissani puhelimeen: ihan oikeasti pidin kättäkin silleen hienosti korvalla. Oli aika hämmentävää. Ikävä kyllä muistan siitä unityypin kanssa käydystä keskustelusta vain lyhyen pätkän.

Minä: kuka siellä?
Tyyppi: sun pitäisi kyllä tietää, en kerro, hih.
Minä: voi ei, en tunnista! Mitä asiaa sulla on?
Tyyppi: sun mummi on jättäny sulle kaulaliinan

Keskustelimme myös muista aiheista ennen tuota ja minulla oli ihan kivaa. Olen myös aika varma, että tiedän sittenkin kuka tuo salaperäinen unisoittaja oli. Kerran, kun olin varmaan 13-vuotias, näin unta jossa olin lomalla perheen kanssa jossain ihme lomakeskuksessa. Minulla oli aika sairaan tylsää siellä, kunnes ihan sattumalta tutustuin aivan sairaan hienoon tyyppiin. Se oli varmaan paras uni ikinä. Sen tyypin kanssa oli kunnon bestismeininkiä, riehuttiin ja juteltiin ja kaikkea siinä unessa. Valitettavasti uni loppui siihen, että menin sanomaan tyypille että olemme lähdössä kotiin. Halailtiin sen uuden ystäväni kanssa siinä ja ehdin juuri ja juuri antaa tyypille numeroni ennen kuin uni loppui. Taitaa sittenkin olla harvinaisen selvää kuka oli tuo aamullinen salaperäinen soittaja.
Soittaisit mokoma uudelleen! Et usko miten ikävä on ollut!

Arkielämässä taas tämä päivä on ollut aika rauhallinen. Aamulla ilahduin aika paljon siitä että oli valoisaa. En ymmärtänyt tunneilla juuri mitään aiheista, en tajua missä opiskeluintoni on. Psykologian tunnilla taiteilin kauniin vaaleanpunaisen lapun jossa oli kukka. Jätin sen piiloon koulun käytävälle.

Koulun jälkeen menin J:n kanssa keräämään merkintöjä armaaseen kulttuuripassiimme. Se on sellainen systeemi että käydään kaikissa kulttuuripaikoissa x kertaa ja siitä saa kurssin. Suunnistimme ensiksi taidemuseoon. Ei mikään huono valinta, koska siellä on nyt jokin hassu lastennäyttely. Viihdyimme erityisesti huoneessa jossa oli pehmolelumeri ja siinä, jossa oli hienoja hattuja. Innostuimme niin paljon, että otimme jopa laadukkaita kuvia kamerakännykällä.

Oho, minä! Hattu kuvausrekvisiittaa.

Voin kyllä kertoa, että kannattaa ehdottomasti käydä mieluummin taidemuseossa kuin siinä toisessa museossa. Tarkoitan, että en ole hirveän kiinnostunut mistään Kekkosen elämänvaiheista.

Hihii, toisessa kuvassa J ja minä! Ilmoita oitis jos haluat tämän kuvan pois täältä.

En oikein osaa päättää enää mikä fiilis juuri nyt on. Toisaalta aika hyvä, koska museokierroksella oli hauskaa! Toisaalta taas vähän outo, koska aamun unipuhelun keskeytyminen harmittaa ja se että en oikein ole osannut viime päivinä puhua enkä tajuta mitään. Voisi olla ihan järkevää syyttää tuosta tätä viheliäistä kipeänä olemista, tosin en enää myönnä että olisin sairas.
Sekin vielä että olen vähän pihalla vuosipäivän suhteen.

Tästä nyt tuli vähän tällainen outo, laiska ja hassu kuulumispostaus. Koittakaa kestää.

PS. Mistä näitä lukijoita oikein tulee?

maanantai 8. helmikuuta 2010

Arvoitus

//Hei puhun taas
voit olla siinä uskossa etten tekisi niin
kunhan olet hiljaa ja kuuntelet
kerron tarinan-

hain tänään kaakaon
syyllisyyden säestämänä
ja tähyilin väkeä
tunsin itseni aika hienoksi kaakaon kanssa
pelkään että se huomattiin.

Koko tarinassa ei ole merkitsevää kuin yksi sana eikä sitä varmasti arvata.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

"Ihan hyvää"

Minulla on kurkku kovin kipeä ja mahdollisesti kuumetta. En mittaa sitä, koska sehän olisi miltei luovutusvoitto flunssalle. Minähän en oikeasti ole yhtään kipeä. Nyt on vain vähän sekava vaihe ja ihan muuten vain saatan puhua sekavia, tuijotella omituisesti ja kerrankin kykenen uppoutumaan ajatuksiini hienosti. Melkein hauskaa, mutta toisaalta se itsekontrollin menetys ei ole yhtä kivaa.

En taida oikein jaksaa selittää kaikkea viikonlopustani. Vähän kuitenkin. 
On kyllä ollut aivan mieletöntä. Sisarella oli viime torstaina synttärit ja perjantaina sitten bileet. Ihan sairaan siistiä, koska porukalla suunnittelemamme yllätysjuhlat onnistuivat sitten ihan täydellisesti. Tuli ihan sairaan hyvä fiilis: kaikki vieraat oli ihan mukava menossa ja ihan oikeasti pitämässä hauskaa, tai sitten en vain huomannut murjottajia kun olin itse ylimielissään. Suosittelen yllätysjuhlien järjestämistä ihan kaikille, kaikesta stressaavuudestaan huolimatta se on palkitsevampaa kuin mikään, melkein.
Partyjen jälkeen menin korkeasaareen, olin siellä päivän, söin synttärikakkua ja lähdin takaisin tänne. Päätin matkalla että en todellakaan aio päivittää tänään blogia, mutta voi katsokaa, mitä olenkaan tekemässä..

Huomenna alkaa uusi jakso. Onneksi ensimmäinen tunti peruttiin, väsyttää aivan sairaasti jo valmiiksi. Luvassa on ruotsia, psykaa, yhteiskuntaoppia, hissaa, terveystietoa, italiaa ja ikävä kyllä myös matematiikkaa. Ihan varmaan hauska jakso tulossa, kaikki paitsi matikka kiinnostaa edes hiukan. On niin hienoa ettei enää tarvitse käydä yhtään kurssia mitään ihan kamalia aineita, paitsi liikuntaa, yäk. Eli koulussa on jälleen kerran kivaa ja viikonlopuille on varattu jotain odotettavaa!

Tässä vaiheessa olisi varmaan taas hyvä luoda jotain tavoitteiden tapaista. Olen vähän niitä vastaan, vaikka taidan tosiasiassa luoda niitä itselleni jatkuvasti. Ne vain eivät ole yhtä velvoittavia. Lähinnä ne koskevat sitä mitä haluaisin tapahtuvan. Haluan että ensi jaksossa on tosi hauskaa kavereitten kanssa, mutta en kuitenkaan unohda että psykologia on hauskaa. Tästä huolimatta haluan että tapahtuu jotain ihan mieletöntä.

Aion ensi viikolla kirjoittaa viimein ne kaksi postausta joita olen suunnitellut jo pidemmän aikaa. Toinen käsittelee hienoja aiheita ystävänpäivään liittyen ja toinen vuosipäivää. Odotan niitä todella innolla. Nyt haluan mennä nukkumaan.

// En tiedä mitä ajatella oranssista eikä värin katsominen taida auttaa. Olisi paljon helpompaa jos kyseessä olisi tämä oranssin sävy, mutta tämä taitaa olla vähän lämpimämpi.

torstai 4. helmikuuta 2010

Kiitos hyvä yleisö!

Hei, huomasin juuri että tänään on torstai ja kiitospalstan aika!

Tyypit ruokalassa
Oli tosi hienoa kun lauloitte sisarelle synttärilaulun!

Se, joka luki jättämäni vaaleanpunaisen lapun ja näytti sitä kavereilleen
Tuli tosi hyvä mieli kun joku tajusi sen.

Ahkera opiskeluseura koeviikolla
Edesautoitte varmasti kaikki loistavaa (?) menestystäni kokeissa! Erityisesti kiitokset J:lle kemian kertaustuntiseurasta!

S
Olit juuri äsken oikein huomaavainen.

S (ei sama kuin edellinen)
Kiva kun selitit poolisuutta!

Lumiaura-auton kuljettajatyypit
Kiitos oikein paljon, työnne todella arvokasta. Jalkani lumeentuivat vain yhtenä aamuna.

En taida jaksaa nyt enempää, kiittelen sitten livenä.

En osaa päättää olenko mielissäni siitä että koeviikko loppuu! Enää ei tarvitse lukea, ainakaan enää huomisen kemiankokeen jälkeen. Toisaalta on niin mukavaa vain hengailla koko viikko ja vähän opiskella siinä samalla. Olen viettänyt ihmisten kanssa aika sairaasti aikaa ja nauranut myös aika sairaasti verrattuna normaaliin viikkoon. Kaakaon suurkuluttamisen lisäksi ostin tänään jotain kahvipitoista juomaa, ainakin oletan niin koska se haisi kahville. Ei kuitenkaan ollut hirveän pahaa.
Ehkä voisin hankkia tähtityttötyyliset onnenkärryt ja alkaa tilastoimaan kivien määrää, verrattain koeviikkoa ja normaalia viikkoa. En sitten tiedä tulisiko tuloksista realistisia kun tietäisin mitä oikein tutkin. (Pitää kuitenkin vähän siirtää tuota hankintaa, haluan ensin ystäväkirjan, vaikka kaverikirja on minämäisempi sana. Kerron lisää lähempänä ystävänpäivää!)

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Valopilkku

Minulla ei juuri nyt ole kauhean hieno fiilis. Ihan silleen perushyvä fiilis kuitenkin, mutta vähän levoton. On niin paljon pitäisi-tehtävää enkä jaksa oikein tehdä niitä. En todellakaan halua ahdistaa itseäni kemialla juuri nyt. Mutta onneksi olen löytänyt jotain hienoa. Tai löysin sen varmaan jo aikaisemminkin mutta kuitenkin: tässä se nyt on.



Olen niin mielissäni tuosta biisistä. Tykkään aika sairaasti tuosta tunnelmasta. Video ei ole mitenkään ihmeellisen hyvä, paitsi 2:14 kohdasta eteenpäin, kannattaa tarkkailla. Muutenkin tuo on lempikohtani koko kappaleesta.

Tapani mukaan taidan jotenkin psykoanalysointipohtimisfiilistellähajauttaa tätä kokemustani tämän biisin hienoudesta. Heti alusta alkaen fiilis on jotenkin vapauttava, sellainen että pitää nyt kuunnella tuota biisiä. Lyriikat vain jotenkin ovat aika sairaan osuvat välillä, vaikka ovatkin samalla todella kliseiset ja tylsät. En suhtaudu tähän yhtä vakavasti kuin moniin biiseihin sen takia ja siksi voinkin kuunnella tämän astetta useamman kerran. Nyt varmaan suunnilleen seitsemäs kerta tänään, en ole varma. Aikaisemmin mainitsemani kohta 2:14 on upea kohta tuon hiljaisen mutta vaikuttavan lintujutun takia. Niin siistiä. Minut on näköjään helppo saada innostumaan joistain biiseistä - lisätään vain vähän lintuja ja sateenkaaren värejä ja hyvää fiilistä.

Tänään minua ilahdutti (vaikka onkin ollut aika rankkaa, ankst)
- aivan hillitön nauraminen
- se ameliejuttu ranskaksi
- värikäs maalaus
- lumiaura-auto, taas kerran
- eräs tuli meseen
- minulle selitettiin kärsivällisesti poolisuutta
- suklaakarkki

Nyt on kyllä todella vahvasti kirjoitusolo. Ehkä kirjoitan toisenkin merkinnän tänään. Tai sitten en vaan teen sen vain puolivalmiiksi huomiseksi. Elämässäni varmaan tapahtuu vähän liian paljon kun aina on asiaa, hah!

// in an open prison

Mitä mieltä muuten olette näistä //-merkkien jälkeisistä jutuista?

tiistai 2. helmikuuta 2010

Väsymystä

Hei ihanaa. Tulin tänään tänne kämpälle takaisin (ja sitä ennen olin tapani mukaan hengaillut vähän liiankin kauan "lukemassa englantia") ja riensin huoneeseeni. Oi ihanaa - minulle oli kirje. Voin kertoa että revin kuoren auki salamannopeasti ja ahnehdin sen tekstin heti äkkiä! Oli hieno kirje, ihan sairaan hieno. Melkein tuli fiilis lähteä iltajunalla tai jollakin Iisalmeen, mutta ikävä kyllä en sitten lähtenyt. Mokomakin vastuullisuus. Joskus vielä.
Menen kohta kirjoittamaan vastausta erittäin vastuuttomasti pimeässä ja liian myöhään.

Tänään oli jotenkin outo päivä. Olin jotenkin pysähtyneessä tilanteessa ja mietin vähän outoja. Ehkä olin vähän hiljaista seuraa. Se johtui siitä että pohdin syvällisesti tylsyyden olemusta. Mikä tekee ihmisestä tylsän?

ARGH, tämä kirjoittaminen ei onnistu yhtään koska väsyttää ärsyttää ja mietin liikaa. Voi kun maailma pyörisi edes vähän aikaa ilman minua.

// Vaaleanpunaisuus on vain linsseissä.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Kahdeksaskymmenesyhdes

Nyt kyllä yllätin kaikki numero-otsikoinnilla, jonka oikeellisuudesta (?) en ole varma.

Hei, taas kerran oli hieno päivä. Vaikka taisin sotkea aika lahjakkaasti äidinkielen kokeen tekstitaidon vastaukseen liikaa asiaankuulumattomia juttuja ja siten pilata koko jutun, fiilis on kuitenkin hyvä. Opiskelin sosiaalisesti monta tuntia ja koskin ensimmäisen kerran yli 10 sekunnin ajan koulun pianon koskettimiin. Söin karkkia ja lauloin myyrälaulua. Kävin tekemässä sitä mistä pidän aivan hurjasti: kävelin talvipimeässä kuulokkeet korvilla ja ajattelin sen mitä kuulen olevan kaikki.

Tänään tosin huomasin kuunnellessani kaiken muunkin ihan eri tavalla kuin ennen. Se oli aika hurjaa. Kaikkea katsos on niin paljon, että en halunnut nähdä mitään. Tajusin ihan randomilla että viereisissä kerrostaloissa ihan oikeasti asuu joitakin ja ne ovat joidenkin koteja. Niitä koteja on paljon. Ihmisiä on paljon. Ihan sairaasti. Miten ihmeessä voi yrittää keksiä jotain ihmisen määritelmää, niitähän on aivan sairaasti? Moinen oivallus sai minut katsomaan ohikävelevää randomtyyppiä kaksi kertaa pidempään: kuin en olisi koskaan ennen ihmistä nähnyt. Se tyyppi sulki autonsa oven, ja auton katolta tippui lunta.

Asiasta seuraavaan, luulisin. Kirjoitin jokin aika sitten täällä siitä muutoksesta. Ajattelin vain kertoa, että taidan suhtautua siihen vähän väärin. Olen koko ajan aika tietoinen sen läheisyydestä, mutta hyvänen aika - voisi kertoa mikä se on. Se ei kuitenkaan koskaan tule kertomaan sitä, koska muutoksella ei ole mitään millä kertoa. Se vain on. Muutos on. Älkää hyvät ihmiset kuvitelko että jokin muutos tulee ja kertoo että hei, tämä on muutos. Minun pitää itse tajuta se, jos pitää. Koska muutos vain on, ei se vain yhtäkkiä tule.
Oikeastaan mitään hienoa muutosta ei taida olla olemassa. Se voi olla minusta itsestäni kiinni. Ei kuitenkaan ole hyväksi panikoitua jostain muutoksesta tai siitä että minun se pitäisi nyt saada aikaan, sitäkään ei ole hyvä ajatella liian paljon. Hei-hei muutokset, taisin melkein ymmärtää mistä tässä on kysymys. Palataan.

Niin, ja lukijoille: arvatkaa olisinko koskaan tajunnut että minulla ikinä voisi olla näinkään montaa lukijaa, jotka myös kommentoivat? Mitä ihmettä? Aivan mahtavaa!
Pitää varmaan kiittää sitä blogiverkostoakin. Katsotaan taas torstain kiitospalstalla!

//Aloitetaan siitä
että ajattelen aivan liikaa ja vääriä asioita
mutta käännetään se toisin päin ja ajattelen oikein
enhän näe metsää puilta, olen metsäläinen
sitä ei moni tiedä koska olen piilossa puun takana.
Joka tapauksessa jos ajattelen oikein
soisin että muutkin ajattelisivat
on vain liian väsyttävää
ajatella miten monta teitä voi olla.