kotiinpaluu

Huomenna kodista kotiin. Maltan tuskin odottaa että harmaassa maisemassa vastaan tulee yhä enemmän autoja ja kolmas matkan aikana kuunneltu levy alkaa toistaa itseään. Alaovi on auki, talo hiljainen, postia laatikollinen. Illalla sytytän valkoiset kynttilät ikkunalaudalla ja meditoin lattialla, yöklassinen soi.

Hyvä loma. Pakkaan vielä matkalaukkua, huoneesta tulee kummallisen siisti kun kaiken sulloo pieniin laukkuihin. Poimin mukaan kuvan valkoisessa maisemassa juoksevasta valkoisesta koirasta, kuusimetsän tuoksun, kuusenpalloja kierittelevän kissan kolinan, tunteen lämpimästä teekupista käsien välissä loputtomina teehetkinä. Suoristan taulut seinällä, lasken katulamput ikkunan takana - nyt alkaa olla aika mennä.

yksi sivu yksi ajatus

Ostin kirjakaupan alennusmyynnistä pienen punaisen kirjan. Se on oikeastikin pieni, niin pieni että voin kantaa sitä mukana niinä päivinä kun kävelen pitkää matkaa ja mietin asioita, niinä päivinä kun asun kirjastossa tai kiirehdin kaupungin laidalta toiselle. Se voi olla mukana ja voin kirjoittaa sen sivun yläreunaan päivämäärän (jos se tuntuu merkitykselliseltä) ja keskelle sivua ohuella lyijykynällä puolinaisen, hajanaisen ja kokoamattoman ajatuksen jota pyörittelen jatkuvasti päässäni.

Niitä ajatuksia on nyt kaksi. Ensimmäinen on se, että pitäisi ehdottomasti käydä useammin metsässä ja puhua enemmän tuntemattomille. Näiden kahden asian yhteys toisiinsa on vielä selvittämättä. Toinen ajatus on tämä: pyöreä lava punaisen ilmapallon alla ja lavalla valkohiuksinen vaari oranssissa pyjamassa, reppumies tanssii. Tuon ajatuksen kuvaamiseen kamera olisi ollut kirjaimia parempi mutta ikävä kyllä minulla ei ole kameraa. Minulla on vain pieni punainen kirja.

loppiainen

Tänään on leivottu pullaa, joulupullaa kirsikoilla ja rusinoilla. Illalla raahataan kuusi ulos ja kissat sen mukana. Uusi neuletyö on aloitettu, kurssikirjoista muutama varattu ja alkuviikko täyttyy hiljalleen. Alan virkistyä, eloisuutta kantapohjista kiharrettuihin hiuksiin. Olen valmis näkemään vaivaa, kääntelemään sivuja ja käsityksiäni.

Tammikuussa soi ludovico einaudi, taivaalla nuvole bianche, kauppakassissa raejuustoa ja omenoita, päässä hyviä ja huonoja ideoita.

aamupäivä

Lähdin kävelemään valkoiseen. Aioin kävellä ensin vartin tuohon suuntaan, sitten vartin toiseen, mutta lopulta juoksin ylimalkaisesti pitkin metsäpolkuja. Sammal oli jäässä ja petti hauskasti raksahtaen jalan alla. Yli kivien ja kantojen, kantojen ja varjojen, oksien ja varpujen minä juoksin ja harpoin, metsänvärisessä takissa.

Keskellä metsää katsahdin taas mäntyjen latvoihin, annoin katseen nousta aivan yläpuolelleni ja sammal väisti alta kun kaaduin maahan hengittämään. Neljä puuta muodosti ympyrän ja ympyrän läpi näki harmaan taivaan. Keskellä kangasta ei tuule enää korviin eikä käsiä kylmää, kaikessa rauhassa voi olla vain osa metsää, pala jalan alla painuvaa sammalta.

idea

Ajattelin alkaa taas puhumaan tuntemattomille, koska olen vieläkin kasvottakulkija kaupungin kaduilla. Tammikuun aikana aion kohdata oma-aloitteisesti ainakin viisi kiinnostavaa ihmistä, poimittuina mistä vain: kirjastosta, kadulta, kaupasta, naapurista, yökävelyltä. Aion avata suuni ja puhua niille, yrittää saada ne tervehtimään ja tutustua niihin. Ei se niin vaikeaa voi olla - ja kukapa ei haluaisi tulla huomatuksi.

Jos tammikuu ei riitä niin jatkettakoon projektia helmikuuhun.

ikävä

Kun eristää itsensä kolmeksi viikoksi elämään vain puoliksi omaa elämäänsä, alkaa tulla ikävä. Ikävä vähän kaikkea. Ensiksi sitä kaipaa tuttuja tavaroitaan ja rutiineja: sälekaihtimien avaamista aamulla (hei naapurit, tervetuloa ihanaan aamuun!), vedenkeittimen napsautusta päälle, kissojen hätistelyä neuletyön kimpusta, omaa mukavaa huonetta kaikkine kauniine tavaroineen.

Ja sitten kun on kehittänyt hyvät rutiinit jotka sopii tänne, alkaa ikävöidä ihmisiä. Ei välttämättä edes niitä joita ikävöi rutiinin takia, sen takia että niitä näkisi joka päivä, vaan niitä joita näkee harvoin, jos enää koskaan. Kurssikaveria vuoden takaa, se oli niin mukava. Maailman parasta naapuria, bussissa bongattua salaliittolaista, kesän hauskimpia työkavereita. Ikävässä ei vain saisi alistua tilanteeseen. Aina voisi ottaa yhteyttä. Kukapa ei haluaisi tietää olevansa kaivattu.

Mutta minä palaan pian elämääni ja sitten ikävöin ympäröivää hiljaisuutta ja meluavaa vedenkeitintä ja lautapelejä.

yhdeksän kahdeksan

soi heyyyyyy brother ja ihmisillä on paljon ilmeitä ja tansseja ja pidätetään hengitystä viimeiset kymmenen sekuntia. vaikka mä olen täällä ja tiedän että olen huonoa seuraa, minun pitää varmaan olla tänään täällä ja ajatella koska tässä tilassa on hiljaista. odotan että tulee yö, talo hiljenee täydellisesti ja sitten voin muistaa että päivä päivien joukossa on ihme ja ihmeistä tulee päiviä.

jostain syystä tässä kävi näin, jostain syystä harhailen vuoden viimeisen päivän haiden kanssa ikkunan takana, ikkunan toisella puolella raketteja ja melua ja valtavaa hiljaisuutta joka ei kaiu tuoreesta lumesta. olen onnellinen siitä että puhelin soi, ihan kuin olisin sittenkin ollut hetken pinnalla.