äänitä äänitäryt
ärjänteissä ääääääni tärisee
särisee säryksi, äänitän sen
jälkisärky kuohuu yli äyrrräiden
äänitä äänitäryt
ärjänteissä ääääääni tärisee
särisee säryksi, äänitän sen
jälkisärky kuohuu yli äyrrräiden
On luonnollista että musta perhonen ennustaa onnetonta kesää - musta on kaikki värit yhdessä ja siksi aivan liikaa, liikaa. Kun kaikki on liikaa kaadan vettä lasiin ja kerron käärmeistätulipaloistakiireestäputoamisestapakenemisesta painajaisissa, kaadan veden lasista pois vain tai juotan sen kasveille, kirotut kasvit.
Kun on mahdollisuus sirottelen suolaa, joskus myös sokeria mutta sen tarkoitus on aivan erilainen. Kun en sirottele, säilytän suolaa piilossa kaapissa, en ojenna sitä kenellekään, en kenellekään. Pidän suolat ja vesilasit ja perhoset itselläni, kissat pöydän alla ja kynttilät vakan alla.
Niiden kartanojen välissä on niitty ja niityllä suuri tulva peittää kaiken. Kun menimme katsomaan tulvaa, teidän tähtenne puhuin selvästi ja ovelasti välttäen kokonaisia askeleita. Päästäkää minut katsomaan tulvaa, polkua alas.
Vaan ei, ei tämä ole loppu, tulvan kerroksiin kerääntyy jonoja ja hanhia. Nytkö menemme leikkimään piilosta? Yön pimeässä hämärän varjossa, tämä on voitto. Voi hyvin olla että näimme kaiken mitä oli.
Etsin sanaa sille mitä on tuollainen tasainen jääsade ikkunan takana. Sade on aavistuksen epätodellinen lumeksi. Raskasta se on, mutta kevyttä tuulessa, pyryseinämä vaikuttaa kahden metrin päässä ikkunan takana kiinteältä jos ylettäisin sitä tutkimaan. Millä sanalla sitä voisi kuvata, jos ei näillä.
Myös kirjoituksessani tarkennan (vaikka ei olisi lainkaan tarpeellista), mittaan neuleen pituuden uudestaan, räpäytän silmiäni kun katson hämärään, katson kelloa vielä uudestaan, tasoittelen jauhot desimittaan.
Tarkistan sanakirjasta kaikki lunta tarkoittavat sanat, en löydä sitä mitä etsin. On tarkennettava kuvailevalla adjektiivilla, avattava kuvailevien sanojen sanakirja ja uppouduttava vielä enemmän tähän lumeen.
Laittaudun (en ole menossa minnekään) ja vieräytän tunnin harteiltani. Puen mekon jonka olen unohtanut, treenaan rajauksenpiirtolihaksia, kädet väsyvät ja siksi niiden pitää antaa katsoa välillä maata kohti. Kierrän hiukseni ensin ylös, sitten alas ja sitten teen niitä kirahvinomaisen kampauksen joka sanoo: katso, minun varjokuvani ei paljasta sinulle mitään.
Nyt olen tässä sievänä mekossa ja rajauksissa ja tukka kierteellä, himmensin valot ja toivon että olisi vielä pikkukengätkin. Kuuntelen laulua yöstä, venäjäksi, pidän siitä vaikka en jaksa ratkaista arvoituksia.