Jossain vaiheessa keskustelua tulee aina se hetki kun ymmärrys toisen pupilleissa katsoo muualle. Siinä vaiheessa kun se mitä on pitänyt sanoa on sanottu, se kun siihen reagoi. Odotukset on aina niin korkealla kun puhutaan salaisuuksia, kun pitäisi ymmärtää ja ilmaista. Mutta silloin olen kuin lammas, katson, jauhan ilmeettömänä kasteenraikasta ruohoa ja lopulta muistan hymyillä. Koska jos asia on musta, minä en pelkää mutta mietin.
Mietin sitä kun ei voi puhua. Tai sitä kun puhutaan, keskellä yötä chatissä, sitä kun vielä vuosien päästä on syyllisyys. Koska silloin kun ne katse kääntyy sisäänpäin ei pysty enää katsomaan silmiin ja aloitteellisuus on mahdollista vain sisältäpäin, oikeissa olosuhteissa. Sitten minun täytyisi lampaan asemasta olla puutarhuri, tuoda vettä ja valoa ja puhetta että katse taas kääntyisi, että voisin sanoa sen mitä pitää tai jättää sanomatta sen mikä polttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti