Aurinkoisuus tänä keväänä ei ole yhtä valtaisaa, häikäisevää tai maailmanmullistavaa kuin aikaisemmin. Taivas on kesäpäivänsininen ja aurinko keväänvalkoinen mutta se ei saa puolituntisia kulumaan yhtään nopeammin tai hitaammin eikä muuta mekon väriä radikaalisti, ei innosta ylittämään lätäköitä balettihypyillä tai kirjoittamaan sulaneeseen maahan salaisia viestejä kanssakulkijoille, istumaan rappusilla ihmisiä katsellen. Valoa se on silti. Kirpputorilta ostan pienen värikkään repun, ajattelen kaikkea pientä ja hyödytöntä mitä voin kantaa siinä mukanani valon lisääntyessä.
Tämän kevään aurinko on lähellä mutta vielä kaukana, se kuultaa korvalehtien läpi aamupäivisin, iltaisin. Vähitellen se lämmittää sulavaa maata, josta pian kuuluva kohina pelottaa ja hermostuttaa, miten valtavassa nousevassa kasvussa pystyy pysymään mukana kun värejä muotoja tuoksuja asioita on enemmän ja enemmän metsissä tienvarsilla ja parvekkeella.
Tänään kylvin rairuohon, tarkkailen valoa ja elämää ensin niin läheltä että käsitän sen kun aika on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti